Toivon säveliä ja legendaarinen ympäristövetoomus Auditen tyylien kirjossa

Puoliammattimainen Kamarikuoro Audite, jonka Jani Sivén perusti vuonna 1992, kuuluu ehdottomasti kuorojen eliittiin. Vaikka ohjelma ei tällä kertaa tarjonnut laulajistolle optimaalista tilaisuutta esitellä koko osaamisensa laajuutta, sai siitä silti kohtuullisen hyvän kuvan kuoron vahvuuksista.

Näistä ansioista ansaitsee tulla mainituksi erityisesti lähes ihanteellinen balanssi stemmojen kesken, niin mies- kuin naisääntenkin välillä. Käsiohjelma ilmoittaa tosin 18 naista ja 14 miestä – joista vain kuusi tenoreita – mutta diskanttivoittoista sointia ei siitäkään huolimatta koskaan syntynyt. Tämä seikka voidaan varmasti lukea sekä kokeneiden laulajien että erinomaisen määrätietoisesti työskentelevän kuoronjohtajan Tatu Erkkilän ansioksi.

Laajalla musiikkikentällä toimiva Erkkilä, joka tämän vuoden elokuussa seurasi Sivéniä, on saanut kiitollisen materiaalin työstettäväkseen, vaikka hän ei luonnollisista syistä ole vielä ehtinyt jättää syvempää henkilökohtaista leimaa musisointiin.

Erkkilä pyrkii kuitenkin luonnollisesti säilyttämään ja, jos mahdollista, edelleen kehittämään niitä ominaisuuksia, jotka Auditeen on vuosien varrella totuttu liittämään: elävä fraseeraus ja huoliteltu artikulaatio kielestä riippumatta, harvoin horjuva puhtaus, rytmisesti elävä ja tarkka ote materiaalista sekä huoliteltu sointikulttuuri, jonka tunnusmerkkejä ovat täyteläiset fortissimot ja kauniisti kantavat pianissimot.

Sydäntälämmittävä teema

Jäljelle jää itse ohjelma, joka paperilla tuntui melko hajanaiselta ja jonka sinänsä sydäntälämmittävä teema, ”Toivon sävelet”, vaikutti hieman päälle liimatulta. Tekstit vaihtelivat romanttisista pohdinnoista, joiden takana olivat muun muassa Shelley ja Rückert, jatkuvasti ajankohtainen Shakespeare sekä kotimaiset kyvyt 1900-luvun alusta aina Wallace Stegnerin legendaariseen ympäristövetoomukseen ”Wilderness Letter” vuodelta 1960.

Esteettisesti siis melkoinen sekoitus, mikä koski myös enemmän tai vähemmän suloisia säveliä, jotka täyttivät Ritarihuoneen. Kontrastit eivät kuitenkaan olleet liian jyrkkiä, ja kokonaisuus sai lopulta yllättävän yhtenäisen, ajoittain jopa vaativan luonteen.

Kaari Elgarin O, Wild West Wind -osasta teoksessa 4 Part Songs ja Brahmsin Fünf Gesänge op. 104:n kautta Francis Poulencin Un soir de neige (Paul Eluard) ja Toivo Kuulan Sävel (Lauri Pohjanpää) aina Vaughan Williamsin Three Shakespeare Songs ja Juhani Komulaisen tunnelmallisesti päättävään Vaan kautta aikojen (Kaarlo Sarkia) oli jännitetty äärimmilleen, mutta kesti yllättävän hyvin.

Yhtä hauska kuin varmasti ainutlaatuinen seikka on, että Auditella on riveissään peräti viisi säveltäjää; Alex Freeman, Markku Klami, Finn Shields, Anna Huuskonen-Kuhlefelt sekä Matthew Whittall, joka Stegner-sävellyksessään The Geography of Hope tavoitteli ajatuksellisia syvyyksiä, jotka ovat hänelle läheisiä.

Olen vuosien varrella ihaillut Whittallin musiikissa erityisesti hänen kykyään saavuttaa näennäisen yksinkertaisin keinoin huomattavia vaikutuksia ja vahvoja tunnelmia, ja tämä päti myös tähän, Auditelle sen 30-vuotisjuhlaan kirjoitettuun teokseen. Pääosin perinteisesti tonaalinen sävelkieli ei tuntunut koskaan ennalta-arvattavalta tavalla silotellulta, kuten niin paljon nykyistä ei-modernistista kuoroestetiikkaa, vaan Whittall pitää kuulijan jännityksessä alusta loppuun. Toivoa herättävää jo sinänsä.