Philomela kietoi yleisön vahvaan verkkoon

Yksi asia, josta monet kuorot voisivat ottaa mallia, on Philomelan esiintyjyys. Jo se, että lauletaan ohjelmistot ulkoa tuo esitystilanteeseen ihan erilaisen ulottuvuuden. Mikään ei jää laulun ja yleisön väliin, kuoro välittää musiikin suoraan ja ytimekkäästi kuulijalleen. Tällä kertaa kiinnitin erityisesti huomiota myös johtajan sijoittamiseen. Lähes koko konsertin ajan johtaja Gallon seisoi yleisörivien keskellä, jolloin kuoro oli ensinnäkin yleisön suuntaan täysin auki, ilman ketään selin välissä, ja ilmaisu myös kantautui suoraan yleisöä kohti. Välillä kuorot helposti projisoivat ilmaisunsa ennemmin johtajaa kuin yleisöä kohti, mikä on tietysti luonnollista, kun kaikki keskittyvät täysillä johtajan kommunikointiin.

Tämänkertainen konserttikokonaisuus oli nimeltään Lempeyden kapina, ja ohjelma sisälsi aika paljon lempeyttä, mutta myös rajua kapinaa ja raastavaa tuskaa etenkin sota-aiheiden edessä. Alkupuolella kesti vähän aikaa virittäytyä tunnelmaan ja aiheeseen, mikä on tietysti myös tarpeen konserttitilanteessa. Mieleen jäi etenkin Päivi Ojanperän Dolor-kappale, joka näytti kiinnostavasti, mitä kuoro saa aikaiseksi ilman sanoja. Lempeys-teemaan sopii mitä parhaiten Piia Viitasen musiikki, ja hänen kaksi kappalettaan Gallonin sovituksina kehystivät konsertin kauniisti. Etenkin lopun Miksi pelkäisin toimi loistavasti.

Silti itseltäni tuntui vähän siltä, että kuoro pääsi kunnolla vauhtiin vasta Vilma Jään Jäinen neiti -kappaleen myötä. Kaikissa kappaleissa käytettiin ja rakennettiin todella taitavasti dynamiikkaa ja sen kaaria. Jäinen neiti -kappaleessa dynamiikan luomiseksi käytettiin myös näyttämöllistä asettelua, kuorolaiset oli välillä suunnattu toisiaan vasten ja välillä suoraan yleisöön päin.

Kolombialaisen Santiago Barbosa Cañónin (san. Soledad Acosta Kemble) puhekuoro NEM oli yllättävä ja toimiva huutomerkki kokonaisuudessa, raju espanjankielinen huutokappale ja militaristinen marssitunnelma. Sanoista sai aika hyvin selvää, vaikka lausuminen ei luonnollisesti ollut yhtä virtaavaa ja lihallista kuin suomen kieli.

Itselleni konsertin ehdoton kohokohta rakentui sotateemaisten laulujen ympärille, jotka onnistuvat suorastaan järisyttämään. Anna-Mari Kähärän koskettava sotaisa maisema Saima Irene maaliskuussa 1918 (san. Marja-Leena Mikkola) houkutteli jo esille kyynelvirtaa, joka sitten pääsi täysin valloilleen Anna Gallonin Naiset huutakaa -sävellyksessä Eeva Kilpin sanoihin. Lataus oli hurja, Kilven upea teksti syljettiin kuulijaa kohti Agit Prop -maisesti, väkevästi vyöryttäen. En voi muuta kuin uskoa, että tässä on tuleva hitti diskanttikuoropiireissä. Philomela sai tässä mukaansa kolme ylimääräistä kuoroa lisätäkseen vielä entisestään teoksen voimaa.

”Äidit huutakaa,kehtolaulujen asemasta huutakaa.Huutakaa suoraa huutoakaikkialla maapallolla yhteen ääneen. …

Ei, ei, ei.Ei sotaa!”

Dramaturgisesti ihailin kaikista eniten sitä, miten kuoro onnistui jatkamaan tästä väkevästä hetkestä eteenpäin. Äärimmäisen tunnelatauksen purkautuminen metsämaisemaksi oli suorastaan nerokas. Konsertin aikana lausuttiin myös Eeva Kilven muita tekstejä ja tämä hetki todella muistutti siitä, kuinka maailmasta löytyy rakkautta ja kauneutta, joita puolustaa. Itse ainakin innostuin tarttumaan jälleen kerran Eeva Kilven ainutlaatuiseen runouteen.

Viimeiset kappaleet olivat lempeää hyväilyä, mistä jäi kehoon hyvä mieli, varsinkin kun lisäkuorot (Sibelius-lukion tyttökuoro, Naiskuoro Kupliva ja Vino Ensemble, valm. Reijo Aittakumpu ja Viena Kangas) astuivat uudestaan esiin Philomelan rinnalle. Tytöt huutakaa -kappaleessa ne piiloutuivat vähän harmillisesti Philomelan taakse, mutta Maija Kauhasen Vaskilintu-tunnelmoinnissa kaikki laulajat saivat näkyä kauniisti yhtenä joukkona.

Varsinaisen konserttiohjelmiston jälkeen Philomela tarjosi vielä pari ylimääräistä kappaletta Anna-Mari Kähärän kynästä, jossa näkyivät shownaisen elkeitä ja huumoriakin. Näissä kappaleissa mietin erityisesti sitä, kuinka hienoa on nähdä eri-ikäisiä naisia vapautuneesti esiintymässä, yhtenä joukkona. Joukossa voi rauhallisesti kypsyä sekä laulajana että esiintyjänäkin.

Philomelan soinnissa loistavat todella matalat ja muhkeat altot, ja muutenkin alttosektiosta otettiin paljon tehoja irti. Sopraanoissa löytyy kirkkautta, välillä melodialaulannassa oli omaan makuuni turhan ohuita, lähes vuotavia sävyjä (esimerkiksi Jäinen neiti -kappaleessa). Muuten ihailin kyllä kuoron tapaa laulaa kokonaisen stemman voimin uskottavaa lead-laulua, esimerkiksi Piia Viitasen kappaleissa. Hyvää äänimateriaalia kuorossa tuntuu todella riittävän, ja se sulautuu kauniisti yhteen, yhteissointi on aina nautittava. Tällä kertaa käytettiin myös paljon muita ääniä, napsutteluista ja taputuksista tömistelyihin ja body percussioniin, mikä toi sointiin mukavia lisäulottuvuuksia. Eri stemmojen laulajat oli hetkittäin vahvasti sekoitettu keskenään, mistä selvittiin hienosti. Joitakin harvoja lyhyitä hetkiä toki oli, jolloin hajanainen asettelu stemmojen kesken toi joukon yhtenäisyyteen hiukan haasteita.

Rytminen selkäranka elää kuorossa varmana, ja sen lyhyen ajan, kun Anna Gallon näkyi yleisölle oli myös hienoa nähdä hänen johtamistaan, jonka kehollisuus lepää vahvasti nimenomaan rytmissä. Samaan aikaan johtamistekniikka oli napakkaa, ja tuntui myös laulajaystävälliseltä, vasen käsi monesti liikkui yläilmoissa muovailemassa sointeja.

Kokonaisuuden ohjaamisesta vastasi Leena Gardiner, joka selkeästi osasi ottaa joukoista parhaimmat puolet irti, ilman että eri muodostelmat tuntuivat päälle liimatuilta.  Erityismaininnan ansaitsevat vielä Philomelan laulajien jalkineet – vitivalkoiset lenkkarit olivat todella tyylikkäät ja ennen kaikkea hiljaiset, mikä toimi liikkuvassa ohjauksessa tyylikkäästi. Tämän huomasi oikeastaan vasta muiden kuorojen marssiessa paikalle äänekkäämmin. Jäin itse miettimään, miksi niin usein esiinnytään korkokengissä, vaikka toisenlaiset kengät saattaisivat olla laulaessa mukavampia.