Jännittävä soinnillinen matka käännösten mutkikkaaseen maailmaan

En klangligt spännande resa i översättningarnas vindlande värld

Sofia Coppolas kritikerrosade film Lost in translation föll mig osökt i hågen när jag såg den fyndiga titeln för Helsingfors kammarkörs Riddarhuskonsert, Found in translation, och månne inte den även varit en helt medveten inspirationskälla och utgångspunkt.

Detta med översättningar har alltid varit knepigt och därmed även fascinerande. En översättning är självfallet alltid en personlig tolkning av originalet. Ibland kan en översättning, trots de bästa intentioner, reduceras till en blek kopia av originalet, medan resultatet vid sällsynta tillfällen även kan vara det motsatta; en briljant översättning kan, åtminstone på något plan, rentav överträffa originalet. Översättningar är förstås även något samtliga tonsättare av vokalmusik genom tiderna hamnat att ta ställning till. Ska texten tonsättas på originalspråket eller i översättning till tonsättarens modersmål? Bägge lösningarna har sina för-och nackdelar och bägge har även nyttjats i, får man förmoda, ungefär samma utsträckning. Någon gång har det till och med hänt sig att tonsättaren inte kunnat bestämma sig.

Ett belysande exempel härpå var även det på många sätt självklara inledningsstycket, Einojuhani Rautavaaras populära Lorcasvit (1973), som han först tonsatte för barn- och ungdomskör i Aale Tynnis ypperliga översättning för att sedan, i samband med omarbetningen för blandad kör, lyfta in Lorcas spanska original.

Beträffande Lotta Wennäkoskis Ommel (2013), som även fungerat som hela konsertuppläggets ursprungliga fundament, samt norske Tze Yeung Hos Blåe er din krage (2025) – bägge beställda av HKK – är mekanismerna betydligt mer komplicerade och båda verken förhåller sig på ett kreativt sätt till textförlagan.

I Wennäkoskis fall så, att hon valt att tonsätta samma japanska tankadikt från 700-talet på fem olika språk; förutom originalet även ungerska, franska, engelska och ryska. En lika logisk som genial infallsvinkel som, eftersom översättningarna skiljer sig från varandra till innehåll, stil och språkmelodi, möjliggör skilda estetiska tongrepp. Ommel är ett klang- och uttrycksmässigt rikt verk, där Wennäkoski demonstrerade ett lika naturligt som kreativt sätt att förhålla sig till rösten och dess möjligheter.

Tze Yeung Ho hade åter själv översatt den ur Kungfutses samlingar hämtade texten från kineisiska till norska och Toivo Kalliokoskis i programbladet parallellt placerade finska översättning visade tydligt hur vitt skilda tolkningar samma ursprungstext kan resultera i. Det intrikata tonspråket hade i sig nästan något nostalgiskt över sig i sitt gammaldags modernistiska uttryck – partituret vimlade av visslande, viskande och allehanda gutturala läten – samtidigt som det inte gick att värja sig mot insikten att Erik Bergman gjorde de här sakerna betydligt bättre för ett halvsekel sedan.

Understundom är det allra enklaste och rakt på sak uttryckta även det mest effektiva och Kalevi Ahos Kolme laulua Mawlana Rumin runoihin, uruppförda av HKK 2013, tecknade i sitt mestadels rättframt homofona, på typiskt Ahovis tonalt svävande tonspråk, mångfasetterade gestaltningar av Jaakko Hämeen-Anttilas finfina översättningar av den medeltida persiske sufiske mystikern och poetens märkliga poem.

Tove Djupsjöbacka trakterade utomordenligt stämningsskapande trianglar och klockor i Ahostycket och i Blå er din krage agerade Linnéa Sundfær Casserly och David Hackston körsolister med den äran. I övrigt kan man bara beundra Helsingfors kammarkör och den oförbrännelige Nils Schweckendiek för deras alltid lika höga ambitionsnivå och ovilja att stryka sin publik medhårs.

Det har, gissningsvis, förekommit om inte blod och tårar så i alla fall en rejäl del svett under

repetitionsperioden och resultat var även därefter. Den rytmiska och tonala precisionen var oklanderlig och de sjutton sångarna gav vid behov hals så det stod härliga till. Några fortissimopassager fick så när nackhåren att resa sig, samtidigt som pianissimona var skönt klangfulla.

Mats Liljeroos

Jännittävä soinnillinen matka käännösten mutkikkaaseen maailmaan

Mieleeni tuli heti kriitikoiden ylistämä Sofia Coppolan elokuva Lost in translation, kun näin Helsingin kamarikuoron Ritarihuoneen konsertin kekseliään otsikon “Found in translation”. Kuka tietää, ehkä elokuva oli jopa täysin tietoinen inspiraation lähde ja konsertin lähtökohta.

Käännökset ovat aina olleet hankala ja siksi myös kiehtova asia. Käännös on tietenkin tulkinta alkuperäisestä tekstistä. Toisinaan käännös voi hyvistä aikeista huolimatta jäädä valjuksi kopioksi, mutta harvinaisissa tapauksissa lopputulema on jopa päinvastainen: loistava käännös voi ainakin jollain tasolla jopa ylittää alkuperäistekstin. Vokaalimusiikin säveltäjät kautta aikain ovat joutuneet ottamaan kantaa kääntämiseen. Pitäisikö teksti säveltää alkuperäiskielellä vai säveltäjän äidinkielelle käännettynä? Ratkaisuilla on etunsa ja haittansa, ja kumpaankin on oletettavasti päädytty suunnilleen yhtä usein. Joskus on jopa käynyt niin, että säveltäjä ei ole pystynyt päättämään.

Tästä havainnollinen esimerkki oli monella tapaa itsestäänselvä avauskappale, Einojuhani Rautavaaran suosittu Lorca-sarja (1973), jonka hän sävelsi alun perin lapsi- ja nuorisokuorolle Aale Tynnin erinomaisen käännöksen pohjalta. Myöhemmin tehdessään sekakuoroversiota Rautavaara vaihtoi Lorcan espanjankieliseen alkutekstiin. 

HKK:n tilausteokset, Lotta Wennäkosken Ommel (2013), joka toimi koko konserttiohjelman perustana, sekä norjalaisen Tze Yeung Hon Blå er din krage (Sininen on kauluksesi, 2025), olivat rakenteeltaan huomattavasti monimutkaisempia, ja ne suhtautuvat luovasti tekstilähteisiinsä. Wennäkoski oli päättänyt säveltää 700-luvulta peräisin olevan japanilaisen tanka-runon viidellä eri kielellä: alkuperäisen lisäksi unkariksi, ranskaksi, englanniksi ja venäjäksi. Lähestymistapa oli looginen ja nerokas, koska käännösten erot sisällön, tyylin ja kielellisen melodian suhteen mahdollistivat erilaiset sävellysestetiikat. Ommel on soinnillisesti ja ilmaisullisesti rikas teos, jossa Wennäkoski näytti luonnollisen ja luovan tapansa suhtautua ääneen ja sen mahdollisuuksiin.

Säveltäjä Tze Yeung Ho oli itse kääntänyt Kungfutsen kokoelmista poimitut tekstit kiinasta norjaksi. Käsiohjelmassa alkuperäistekstin rinnalla esitetty Toivo Kalliokosken suomenkielinen käännös osoitti selvästi, kuinka valtavan erilaisia tulkintoja samasta alkuperäistekstistä voi syntyä. Monimutkaisessa sävelkielessä oli lähes jotain nostalgista sen vanhanaikaisen modernistisessa ilmaisussa – partituuri kuhisi vihellyksiä, kuiskauksia ja kaikenlaisia kurkkuääniä. Samalla oli mahdotonta välttyä ajatukselta, että Erik Bergman teki näitä asioita huomattavasti paremmin puoli vuosisataa sitten.

Toisinaan yksinkertaisin ja suoraviivaisin ilmaisu on myös kaikkein tehokkain. Kalevi Ahon Kolme laulua Mawlana Rumin runoihin, jotka HKK kantaesitti vuonna 2013, on kirjoitettu pääosin suoraviivaisella homofonisella, tyypillisen ahomaisella tonaalisesti leijuvalla sävelkielellä. Laulut ovat monipuolisia tulkintoja Jaakko Hämeen-Anttilan hienoista käännöksistä keskiaikaisen persialaisen suufimystikon ja runoilijan omalaatuisista runoista.

Tove Djupsjöbacka soitti Ahon teoksessa poikkeuksellista tunnelmaa luovia triangelia ja kelloja, ja kappaleessa Blå er din krage Linnéa Sundfær Casserly ja David Hackston lauloivat kunniakkaasti kuoron solisteina. Voi vain ihailla Helsingin kamarikuoroa ja väsymätöntä Nils Schweckendiekiä heidän aina korkeasta kunnianhimostaan ja haluttomuudestaan miellyttää yleisöä liikaa.

Harjoitusjakson aikana on arvatenkin vuodatettu ellei verta ja kyyneleitä, niin ainakin runsaasti hikeä, ja tulos oli sen mukainen. Rytminen ja tonaalinen tarkkuus oli moitteetonta. Seitsemäntoista laulajaa lauloi tarvittaessa täysillä, mikä oli upeaa kuunneltavaa. Jotkin fortissimo-kohdat saivat melkein niskakarvat nousemaan pystyyn, ja pianissimot olivat kauniin soivia.

Mats Liljeroos

Arvion alkuperäiskieli on ruotsi. Suomennoksessa on käytetty tekoälyn apua. Käännöksen on tarkistanut ja viimeistellyt Noora Hirn.

Helsingin kamarikuoro, johtajanaan Nils Schweckendiek

Linnéa Sundfær Casserly solistina