Huolellisessa vokaalihuomassa

13-päisen Vokaaliyhtye Uoman vaihtelevat asettautumiset kirkkotilaan ovat enimmäkseen eduksi. Sivuttaiskuuluvuuden haasteet tuntien kannattaakin esiintyä yleisön tasolta, kaukana alttarista. Ohjelmisto pukee etevää yhtyettä hyvin, ja kuoronjohtaja Teemu Tommola vartavasten pyrki monipuoliseen renessanssiseen kattaukseen. Viimeksi kuulin Uomaa Taiteiden yössä, samalla lavalla ja samankaltaisella ohjelmistolla. Yksi sairastapaus yhtyeessä ei nyt menoa haittaa, onpa bassoäänille Paavalinkirkko jopa luonnostaan suopelias. Sallivammassa akustiikassa näin taitavan ryhmän soisi tarttuvan eläväisempäänkin renessanssipolyfoniaan, kun illan ohjelmassa vikkelää floridus-tyyliä edustaisi lähinnä Fayrfax fauxbourdoneineen. Kappaleet lie järjestelty aihealueittain käytännön syistä. Noora Hirnin haastattelussa Tommola toteaa konsertin edellä, että alkuosa olisi Uoman tähänastisia helmiä, loppupuoli taas Palestrinan juhlavuodelle.

Kaikkine osineen ohjelmassa oli vajaa 20 kappaletta. Erityismaininnan veroisesti nautiskeltiin kolmikuoroinen Marc'Antonio Ingegnerin Ecce venit, jota läpäisi kauttaaltaan tanssillinen virtaavuus, Giovanni Pierluigi da Palestrinalta kuultu sisäistynyt Sicut cervus, kvartetin vaikuttava madrigaali Deh hor foss'io sekä atavismissaan ilahduttava Rex Pacificus, joka herätti eloon oikeammin Brumelin tai Gombertin – liekö sitten perua Palestrinan opettajilta, joista tiedetään liian vähän.

Urut perustelivat paikkansa kokonaisuudessa jotenkuten; urkuri Pilvi Listoa hyödynnettiin muutamassa teoksessa, alkusoitoissa ja teknishenkisissä välikkeissä vaihtamaan sävellajia. Improvisaatioissa kohtasi kuumottava ja vaikeasti määriteltävä tehtävä, johon voisi kanavoida Uoman grafiikasta tuttua manierismin arkkitehtuuria. Sillä tunnetaanhan tarkemmin kaikki se, mitä (kai) 1500-lukuun tähtäävässä tyylinmukaisuudessa ei sovi harrastaa: liuta äänenkuljetussääntöjä suitsii seikkailullisuutta, vaan modernimpaan ja tutumpaan intavolatura- tai partimento-tyyliin ei ole vilkuilemista, eikä liiaksi duurimollitonaalisuuteen. Urut oli keskisävelvireisen konseptinsakin puitteissa viritetty ehkä turhan kaukaiseen perussäveleen – tästä mainintana tasavireisyydestäkin nauttivaan korvaani käyttökelvottomalta kalskahtanut D-duurisointu. Kun yhtye oli jaettu kirkon sivuilta laulamaan Felice Anerion Tibi laus, tibi gloriassa, jäivät he uruille alakynteen.

Useimmat tempot olivat otollisia, jolloin tapahtumien luontainen annostelu piti visusti hyppysissään. Vain Carlo Gesualdo da Venosan O vos omnes oli nopeanpuoleinen, ja vasteaikaa johtajan lyönninpohjaan joltisenkin. Aikakausi jättää yhtyeen päätäntävaltaan myös fraseerauksen ja voimakkuuden, joissa heidän pieteettinsä eritoten näkyi, eikä johtajan tarvinnut moisia juuri viittoilla.

Koska renessanssin värisävyt kuitenkin rajaavat musiikillista energiankäsittelyä, fraaseja olisi voinut suunnata varsinkin huipputehoihin ja pidätyksiin kaavamaisemminkin, dynamiikalla. Vaikka sointi sulautui mallikkaasti, tenori-baritonialukkeet erottuivat akustiikassa kovin pyöreinä sopraanoiden ytimekkyyteen nähden. Osumatarkkuus oli häikäisevää, sävelissä ei juuri stipluja kuultu. Fraasinaluissa esiintyi balanssin haparointia. Ihanteiden italiaan verrattuna s- ja d-äänteitä erottui tekstuurista hitusen suomalaisina, rapeina ja ylikypsinä.

Vireeseenkin vaikuttava laulajien energisyys oli silminnähtävää, poikkeuksena G-duurissa alkamaan transponoitu William Byrdin Ne irascaris Domine, joka lähti laskemaan noin puolikkaalla kohti originaalisävellajiaan. Lepotehojen yhtenäisemmällä virityksellä (asteikon 4. ja 6. sävel) saisi niiden soinnin vastaamaan muissa tehoissa temmannutta mehevyyttä. Viritysihanteissa on mistä valita, vaan duuriterssien vireeseen jäin kaipaamaan yhdenmukaisuutta ääniryhmien välillä.

Uoman omistautuneisuus kohottaa heidät erilleen tavan vokaaliyhtyeestä. Illassa sfääreihin nousseet kappaleet nojaavat arvatenkin pitkään esityskokemukseen ja tarkkaan, tuloksekkaaseen harjoitteluun.