Kuvat: J.J. Koski
Kuvat: J.J. Koski
Mats Liljeroos
12 okt. 2025
Bilder: J.J. Koski
Tämä on todettu aiemminkin, ja sen voi todeta uudelleen: idiomaattinen kuorosäveltäminen on yksi vaativimmista tehtävistä, joihin säveltäjä voi ryhtyä. On olemassa käsitys, että kuorolle säveltäminen on jotain, mitä tehdään vasemmalla kädellä tärkeämpien asioiden ohessa – ja mikään ei voisi olla kauempana totuudesta.
Sen todistaa se, että jopa ylistetyt mestarit ovat säveltäneet huonosti soivia kuoroteoksia. Kuoro on oma instrumenttinsa, jolla on erityiset sävellystekniset vaatimukset, ja parhaiten toimiva kuoromusiikki on usein säveltäjien käsialaa, jotka ovat ainakin jossain määrin erikoistuneet juuri tähän ilmaisumuotoon. Ongelma on kuitenkin se, että he eivät aina ole erityisen kiinnostavia säveltäjinä.
Tämä tuli jälleen mieleeni Helsingin kamarikuoron konsertissa Ritarihuoneella, jossa kaikki illan teokset olivat kuoron tilaamia ja nyt kantaesityksinä kuultuja. Vakiintuneiden kotimaisten kykyjen sävellykset osoittautuivat kaikki enemmän tai vähemmän ongelmallisiksi sekä teknisesti kuorollisesta että osin puhtaasti musiikillisestetiikan näkökulmasta.
Musiikillinen keskusteluohjelma
Monin tavoin illan kiinnostavin teos oli vuonna 2017 menehtyneen Jovanka Trbojevićin The Art of Loving. Kyseessä oli konserttiversio keskeneräisestä kamarioopperasta, jonka tekstit olivat Erich Frommin, Meister Eckhartin, Rumin, Paracelsuksen ja Trbojevićin itsensä käsialaa. Teoksessa teoreettinen pohdinta rakkaudesta asetetaan vastakkain yksittäisten hahmojen subjektiivisesti koettujen tunteiden kanssa, ja intialainen shruti-laatikko toimii yhdistävänä tekijänä näiden kahden vastakohdan välillä.
Aihepiiri on mitä kiehtovin. Teosta verrataan ohjelmalehtisessä keskusteluohjelmaan, jossa puhe, laulu ja erilaiset välimuodot sulautuvat yhteen – ja ehkä juuri tässä piilee ongelma. Eri ilmaisumuodot eivät täysin tyydyttävällä tavalla yhdisty toimivaksi kokonaisuudeksi, ja runsaan puolen tunnin mittainen teos tuntui usein tarpeettoman tekstipainotteiselta.
Ohjelmalehtisestä ei käy ilmi, oliko Trbojevićin tarkoitus täydentää vokaaliosuuksia instrumentaalisilla osilla vai oliko kyseessä nimenomaan puhdas kuoro-ooppera. On mahdollista, että älykäs ohjaus ja mielikuvituksellinen valaistus saisivat teoksen toimimaan näyttämöllä, mutta nyt lopputuloksena oli melko tavanomaisen modernistinen perusestetiikka yhdistettynä tarpeettoman yksitoikkoiseen rytmiikkaan, mikä johti siihen, etteivät tunneilmaisut täysin päässeet esiin kuororivistöstä.
Miellyttävää korvakarkkia
Kuten Trbojevićin kohdalla, myös Lara Poen (s. 1993) ja Juha T. Koskisen (s. 1972) teosluettelot kertovat melko vähäisestä perehtyneisyydestä kuoroinstrumenttiin, mikä osittain kuului myös konsertin kahdessa muussa numerossa.
Poen ura on vahvassa nousussa, ja hän on kiistatta erityinen lahjakkuus, jolla on vankka tekninen osaaminen. Silti olen aiemminkin kuunnellessani huomannut tiettyä hapuilua tyylillisessä otteessa – kuin hän ei olisi vielä täysin löytänyt omaa persoonallista sävelkieltään – ja sama päti Amy Levyn tekstiin sävellettyyn A London Plane Tree -teokseen, jossa sinänsä miellyttävä ja tekstin huomioon ottava ilmaisu jätti lopulta hyvin vähän pysyvää vaikutusta.
Sama koski myös Koskisen Katoaminen-teosta, joka pohjautuu Reetta Pekkasen muun muassa buddhalaisesta perinteestä inspiroituneisiin runoihin. Teoksessa oli aineksia johonkin jännittävään, mutta ne eivät koskaan täysin päässeet lentoon. Pääosin kontrapunktinen tekstuuri kumartaa ajoittain niin Brucknerin kuin Schumanninkin suuntaan, mutta kokonaissointi vaikutti paikoin tarpeettoman raskaalta, ja teos olisi todennäköisesti hyötynyt tyylillisen ilmaisun selkeämmästä rajauksesta jompaankumpaan suuntaan.
Kaikesta huolimatta voi vain ihailla HKK:n laulajia, jotka tekivät vahvan suorituksen vierailevan Dani Jurisin esimerkillisen tarkan johdon alaisuudessa. Harjoituskausi on todennäköisesti ollut vaativa, mutta kaiken perusteella partituurit oli käyty läpi viimeistä piirtoa myöten, ja sekä kokonaissointi että vaativat kuorosolistiset osuudet Trbojevićin teoksessa – erityisesti Olivia Mossin kristallinkirkas sopraano ja Eira Karlsonin täyteläinen altto – hellivät korvaa erittäin miellyttävällä tavalla.
