Yhdessä uskaltaa enemmän

Kaikki kolme kuoroa ovat osallistumassa toukokuiseen Nordic Voices -kilpailuun Lahdessa, joten yhteiskonsertti esitteli kaikilta aika tiiviin ohjelman, 3–4 teosta eri aikakausilta. Suuren osan illasta kuorot lauloivat ulkoa, mikä hienosti avasi heidän ilmaisunsa yleisöä kohti.

Paavalinkirkon akustiikka toimi näiden kuorojen kohdalla erinomaisesti, ja vahvisti mielestäni niiden hyviä puolia. Kaikkia kuoroja yhdisti pyöreä, lämmin sointi – ennemmin pehmeällä pensselillä maalaamista kuin ohutta piirtämistä. Kaikkien kuorojen sointi tuntui myös hyvällä tavalla kypsältä ja aikuiselta. Kuorojen keski-ikä näytti painottuvan ylempään keski-ikään ja sitä vanhempaan, mutta mukana oli ilahduttavan monen ikäryhmän edustajia. Olin myös näkevinäni, että jotkut urakoivat kaikissa kolmessa kuorossa. Yleisesti ottaen jäi sellainen tunne, että kaikki uskaltavat laulaa, ja laulavat terveellä äänenkäytöllä – ei prässätä, eikä olla arkoja, vaan levätään omassa äänessä. Yhdessä uskaltaa enemmän.

Uskallusta riitti myös dynamiikan puolella. Kaikki kuorot uskalsivat laulaa sekä hiljaa että lujaa, ja tarjosivat upeita, rohkeita crescendoja ja diminuendoja. Tämä ei ole mikään itsestäänselvyys, välillä kuorot saattavat helposti jäädä nätin yleisnyanssin vangeiksi, joten hatunnosto siitä, että tähän on ilmiselvästi panostettu. Kaikki kolme soivat forte-nyansseissa hienosti, välillä forten kirkkautta ja virtaavuutta voisi vielä enemmän siirtää myös hiljaisiin nyansseihin. Esimerkiksi useamman kuoron sopraanot jäivät välillä hiljaisissa nyansseissa turhankin varovaisiksi ja vähän yläsävelköyhiksi.

Kamarikuoro SonorEnsemble tarjosi maukasta sointia neljän kappaleen verran, jotka edustivat mukavasti eri tyylejä. Selim Palmgrenin taitavaa kuorosäveltämistä jaksaa aina ihailla, ja Poppelit-laulun tulkinnassa tarjoiltiin todella väkevää draamaa. Erityisesti ihastuttivat kaunissointiset matalat bassot. Ralph Vaughan Williamsin Rest soi kauniisti, mutta tekstistä ei meinannut saada selvää, hädin tuskin ymmärsin millä kielellä lauletaan, vaikka vokaalit olikin kauniisti hiottu yhtenäisiksi. Englanti on mielestäni todella vaikea laulukieli – vaikka suurin osa suomalaisista sitä puhuukin, niin yhtenäinen lauluenglanti on eri asia ja vaikea saavuttaa. Itse ajattelen, että englanti soi hiukan eri kohdassa suuta kuin vaikkapa suomi tai latina.

Eric Whitacren iki-ihana Lux aurumque tarjosi hienon väriskaalan, vaikka harmonioiden täsmällisessä löytämisessä oli vaikeuksia. Lopun duurisoinnut soivat jo puhtaammin. SonorEnsemblen päätösnumero oli kiinnostava valinta, englantilaisen soullaulaja Rag’n’Bone Manin kappale Human. Itselleni kappale ei ollut ennestään tuttu, mutta jäi kertaheitolla mieleen, ja tekstin ydin, ”I’m only human after all”, oli todella napakka (tässä tekstistä sai hienosti selvää, kiitos siitä). Oliver Giesin sovitus toimi erinomaisesti bodypercussion-elementteineen, ja kaikki stemmasoolot olivat komeita, tässä myös alton soul queenit pääsivät kunnolla irti.

Helsingin Laulu näytti kolmessa kappaleessa osaamistaan laajasti. Giovanni Pierluigi da Palestrinan Exsultate Deo tarjosi rytmikästä riemua, selkeää tekstitystä ja jälleen kerran hienoa dynamiikkaa. Myös Felix Mendelssohn Bartholdyn Trauergesang näytti kuoron osaamisen dynamiikan saralla, fraseeraus oli rohkeaa ja ihailtavan yhtenäistä. Tässä minua kuitenkin vaivasi hiukan vastaava ongelma kuin Sonorin Vaughan Williamsissa, eli saksan kieli jäi vaisuksi vaikka korrektia olikin. Voimakkaissa nyansseissa kieli toimi paremmin, joten jos uskaltaisi hiljaisessakin nyanssissa ajatella konsonantit fortena, se voisi tehdä kieltä ymmärrettävämmäksi. Jaakko Mäntyjärven Alleluia delle Pietre Dure sykki kauniisti, ja tässä kuoro selvisi vaikeistakin harmonioista hienosti.

Kilven Kuoro oli kolmesta kuorosta suurin, ja Leevi Madetojan Kevätunta maalattiin kauniilla pensselillä, lähes romanttisella suurkuoro-otteella, mikä oli piristävää. Vaclovas Augustinasin Tykus, tykus perustuu liettualaiseen kansansävelmään, ja oli itselleni mukava uusi tuttavuus. Teoksessa riitti vipinää ja vilskettä, jälleen kuultiin hienoja draamankaaria ja kaksoiskuoroasetelma toi sointiin vaihtelua. Ola Gjeilon hienosti soiva Northern Lights sopi kuorolle erinomaisesti, oli hienoa kuulla se tällaisella kypsällä ja pyöreällä soinnilla esitettynä.

Sen sijaan Joonas Kokkosen Qui emittis fontes (teoksesta Laudatio domini) tuntui olevan ainakin tällä kertaa kuoron kyvyn rajoilla – kappale on harmonisesti vaativa, ja etenee reippaasti. Tällä kertaa harmoniat eivät ihan ehtineet asettua, vaikka kuorolaiset pelastivatkin monet haparoivat kohdat todella hienosti. Kilven Kuoron sopraanostemma tuntui olevan illan kuoroista pyörein, ja hoiti hienosti myös ne Madetojan ja Kokkosen osuudet, jotka yleensä lauletaan sooloina.

Lopuksi kaikki kolme kuoroa lauloivat yhdessä virolaisen Pärt Uusbergin kolme kappaletta: Muusika, Valgusele ja Õhtul. Muhkea yhteissointi hiveli kuulijaa, ja kappaleet ovat kiitollisia – lämmintä pilveä, jossa voi levätä. Silti oli pakko todeta, että kaksi Uusbergia olisi kyllä itselleni riittänyt. Harmoniset ja soinnilliset ratkaisut ovat kuitenkin sen verran keskenään samankaltaisia, että levy alkaa pikkuhiljaa toistaa itseään. Erityispisteet tenoreille hienoista Õhtul-sooloista.

Kaiken kaikkiaan SonorEnsemblen, Helsingin Laulun ja Kilven Kuoron konsertista jäi kuitenkin hyvä mieli. Ohjelma oli monipuolinen mutta punainen lanka silti selkeä, ja tuntui soveltuvan hyvin kullekin kuorolle. Pitää myös uskaltaa tarttua haasteisiin, ja hienosti kuorot pelastivat niitä tilanteita, kun harmonia uhkasi hiukan luisua tai lähtö heti äänenannon jälkeen oli hakusessa. Hanna Remes johti varmoin ottein, ja erityispisteet todella puhtaista ja selkeistä äänenannoista. Myös pituudensa puolesta konsertti jätti hyvän maun suuhun, hyvä ja tiivis reilun tunnin kokonaisuus ilman taukoa.