Suomalainen Kamarikuoro tarjosi pyhän tunnelmia

Säveltäjät tuskin kummempia esittelyjä tarvitsevat, monien musiikki on rakastettua ja paljon esitettyä ympäri maailmaa. Eric-Olof Söderström kiteytti konserttiesittelyssä osuvasti, että molemmat ovat olleet omalla tavallaan vanhanaikaisia säveltäjiä, kumartaneet ennemmin menneitä sukupolvia kuin aikalaisilmiöitä. Konserttiesittelyssä tuotiin myös kiinnostavasti esille se, että monet Bachin motetit on sävelletty hautajaisiin tai muistotilaisuuksiin. Silti ne eivät ole synkkää surumusiikkia vaan tuovat esille elämän eri värit.

Arvo Pärtin tuotannosta riittää sekakuorolle mielenkiintoista ammennettavaa, ja Suomalainen kamarikuoro oli valinnut konserttiohjelmaansa mielenkiintoisen kattauksen. Iki-ihana kestosuosikki Nunc dimittis sai rinnalleen harvemmin kuultuja kappaleita, kuten Morning star, joka on lyhyt ja kaunis tunnelmapalanen, mutta teos, joka ei ole koskaan tehnyt itseeni suurta vaikutusta.Uruille ja kuorolle kirjoitettu Salve regina oli itselleni uusi tuttavuus – onnistunut aloitus, jolloin sai rauhassa kuunnella urkujen ja urkuparvelta laulavan kuoron sointia.

Kiinnostava valinta oli sisällyttää ohjelmaan My heart's in the highlands -teoksen kontratenorille ja uruille. Urkukuviot piirtävät maiseman liikkuen ja aaltoillen, kun taas lauluääni pysyttelee suorastaan häpeämättömästi yhdellä ja samalla sävelellä. Siis yksi sävel per tekstisäkeistö, jolloin laulaja pääsee esittelemään osaamistaan kolmen eri sävelen verran. Kuoron altto Loviisa Hynninen suoriutui tehtävästä tyylikkäästi, balanssi oli toimiva ja tekstistä sai hyvin selvää. Oli jännä maistella äänen värejä eri sävelillä, kuinka erilaisilta ne keskenään tuntuivatkaan, kun jokaiseen säveleen ehti uppoutua syvällisesti.Johann Sebastian Bachilta oli valittu mukaan kolme motettia, upeita sekakuoroklassikkoja kaikki, joskin varsin vaativia esittäjälleen. Komm, Jesu, komm on omia lempimotettejani – siihen mahtuu lempeyttä, ketteryyttä, kirpeää terävyyttä, keinuntaa, vaikka mitä ominaisuuksia saman teoksen aikana. Der Geist hilft unser Schwachheit auf tarjosi myös riemunhetkiä ja toimi hyvin konsertin loppufanfaarina. Jos hautajaisia juhlitaan näin, ne tuntuvat suorastaan iloiselta juhlalta. Fürchte dich nicht -motetissa puolestaan painottui tällä kertaa majesteetillinen karaktääri.

Olen itsekin päässyt joskus laulamaan motetteja Eric-Olof Söderströmin johdolla, ja hän on jäänyt mieleeni kuoronjohtajana, joka harvinaisen hyvin osaa muotoilla nämä teokset kokonaisuuksina. Hän piirtää tarkasti arkkitehtuurin, antaa selkeät karaktäärit ja nostaa haluamiaan stemmoja kuuluville, uskaltaen myös hyssytellä laulajia, jos tarpeen. Tällä kertaa ilahduin erityisesti Der Geistin loppufuugan ”denn er vertritt” -osuudesta, jossa Söderström piti kuoron hyvinkin maltillisella volyymilla, mikä sai basson mahtipontisen fuugateeman paluun nostamaan tukan pystyyn.

Suomalainen Kamarikuoro on kerännyt riveihinsä varsin kokeneita laulajia, mutta ilmeisesti flunssakausi oli verottanut rivejä jonkun verran etenkin sopraanojen ja tenorien osalta. Tämä johti siihen, että sointi oli ajoittain ihanan lämmin ja muhkea, mutta välillä turhan mataliin ääniin painottuva. Yleensä sanon, ettei bassoja voi olla koskaan liikaa, mutta tällä kertaa jouduin syömään sanani ainakin osittain. SKK:n bassosektio soi toki varsin herkullisesti.

Parhaiten kuorosointi toimi Pärtin kappaleissa, jossa SKK:n lepäävä, kypsä klangi tuli paremmin oikeuksiinsa. Pärtissä sopraanoiden olivat huomattavasti rentoutuneempia kuin Bachissa, jonka ketterät ja korkealla lepäävät sopraanostemmat ovat haastavia laulettavia, eikä voimia ihan meinannut riittää korkeampiin pyrähdyksiin. Pärtin kuoromusiikki on intonaatiovaatimuksiltaan armotonta, kaiken pitäisi olla täysin putipuhdasta, jotta harmoniat todella tuntuisivat kehossa – jotta tähtitaivas aukeaa, kuten itse tykkään sanoa. Myös Bachia olisi saanut virittää vielä tarkemmin urkujen kanssa. Näinkin kunnianhimoisen kuoron kohdalla olettaisin, että intonaatiotavoitteet voitaisiin saavuttaa vielä paremmin.

Teknisesti suurimpia ongelmia kuorolla oli Bachin moteteissa, jossa kahtia jaettu kuoro paljasti stemmojen välisen epätasapainon. Etenkin sopraanot kamppailivat uutterasti, mutta heitä oli tällä kertaa selvästi liian vähän. Yhteismusisoinnin kannalta Fürchte dich nicht oli ongelmallisin, siinä kuoro uhkasi hetkittäin jopa hajota. Pitkä ja upea ”denn ich habe dich erlöset” -osuus kuulosti hetkittäin aika suttuiselta.

Kuoron ja kuoronjohtajan lisäksi suuren työn teki urkuri Anne Hätönen, joka säesti motetteja varmoin ottein. Molemmat Pärtin urkuteokset antoivat hänelle myös hienoja tilaisuuksia loistaa. Oli hienoa päästä kuulemaan niissä Paavalinkirkon pääurkuja, joista otettiin paljon herkkuja irti, niin järiseviä bassosointeja kuin teräviä pillejä. Bachin urkukoraali Wer nur den lieben Gott lässt walten tuntui sen sijaan hiukan raskassoutuiselta. Kuoro lauloi vastauksena Georg Neumarkin originaalipsalmin, ja tässä Söderströmin johtaminen pääsi jälleen hienosti oikeuksiinsa. Hän osasi puhaltaa tavallaan yksinkertaiseen koraaliin eloa, ja kolmannessa säkeistössä kuoro lisäsi kierroksia niin että olisi voinut luulla sen toiseksi kuoroksi, niin rohkea ja valoisa sointi yhtäkkiä oli.

Suomalainen Kamarikuoro tarjosi kaiken kaikkiaan hienon konsertin vaativalla ohjelmistolla. Yhdestä yksityiskohdasta vielä erityispisteet: Käsiohjelma oli tyylikkään runsas ja ammattimaisesti laadittu.