Kuvat: J.J. Koski
Kuvat: J.J. Koski
Mats Liljeroos
12.4.2026
KUVAT:
J.J. Koski
Mieskuorojen keskeinen ohjelmistollinen haaste on usein hienovarainen tasapainottelu perinteen ja uudistumisen välillä. Kuinka vaalia lajityypin rikasta perintöä, sortumatta pölyttyneeseen vanhakantaisuuteen? Kuinka uudistua, kehittyä ja haastaa konventioita niin, ettei heitetä lasta pesuveden mukana?
Vastaus on lopulta varsin ilmeinen: panosta uudistumiseen, mutta pidä traditio vakaana perustana. Tämän ovat oivaltaneet useimmat kunnianhimoisemmat alan yhtyeet, joilla on käytössään tarvittavat äänelliset resurssit, eikä Polyteknikkojen Kuoro ole tässä poikkeus.
Paavalinkirkossa pidetyssä konsertissa, jonka sopivan houkutteleva otsikko Dreamland, oli muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kyse nimenomaan nykymusiikista. Ohjelma sisälsi luonteeltaan ja laadultaan vaihtelevaa musiikkia, jota yhdistivät selvästi erottuva tekstinkäsittelyn herkkyys sekä läpi koko illan kulkeva taipumus meditatiiviseen, introverttiin tunnustelevaan ilmaisuun.
Haastava Södergran
Oli esimerkiksi kiinnostavaa vertailla kolmea kotimaista teosta keskenään. Ossi Hiltusen (s. 1998) Stjärnorna oli modernistisin, Sabrina Ljungbergin (s. 1989) Landet som icke är perinteisintä ilmaisua edustava, kun taas Sebastian Fagerlundin (s. 1972) Dream-Land vuodelta 2019 sijoittui näiden väliin.
Aina yhtä kiitollinen ja haastava Edith Södergran kutsuu hyvin erilaisiin sävellysteknisiin ratkaisuihin, ja Hiltusen teos – Akademiska Sångföreningenin sävellyskilpailun voittaja vuodelta 2022 – piirtää ekspressiivisesti värähtelevän, yömäisen äänimaiseman, vaikka selvästi erottuva henkilökohtainen säveltäjä-ääni ei vielä täysin olekaan läsnä.
Ljungbergin sävellys – kuten myös Fagerlundin teos, joka sekin on PK:lle tehty tilaus ja kantaesitetty kuoron 125-vuotisjuhlavuonna 2025 – liikkuu pääosin tonaalisissa maisemissa, mutta onnistuu materiaalillaan yllättävän vaikuttavien tunnelmien luomisessa. Noin kuusikymmentähenkinen ensemble soi vuoroin hienovaraisen hauraasti, vuoroin jykevän voimakkaalla soinnilla.
A cappella -kuoromusiikki on Fagerlundin tuotannossa marginaalinen laji, ja ehkä tämä heijastui myös Edgar Allan Poen kammottavan tiiviin runon tulkinnassa tiettynä ilmaisullisena tasaisuutena. Materiaalista olisi ollut mahdollista ammentaa enemmän, mutta samalla Fagerlund osoitti rutinoituneisuutensa dramaturgisen kaaren rakentamisessa: teos kantoi ongelmitta koko yhdeksän minuutin kestonsa ajan, ja tarjosi kaiken lisäksi runsaasti nautittavia harmonisia käänteitä.
Puoleensavetävä ajattomuus
Konsertin alaotsikkona oli ”Uutta musiikkia Pohjolasta”, ja pohjoismaisista teoksista puhutteli minua eniten kolme osaa norjalaisen Kjell Habbestadin (s. 1955) seitsemänosaisesta sarjasta Hymni & Sequentiae (tekstit Graduale Romanumista). Habbestad syntetisoi arkaisoivia piirteitä ja nykyaikaisempaa ilmaisua tavalla, jonka tuloksena on viehättävän ajaton kokonaisuus. Koko sarja kestää alle vartin, ja sekä yleisö että paikalla ollut säveltäjä olisivat ilman muuta ansainneet kuulla sen kokonaisuudessaan.
Sven‑David Sandströmin (1942–2019) Sanctus soi komeasti, ja tässä kuoro pääsi myös ottamaan rohkeasti äänenvoimallisia kaaria. Sen sijaan tanskalaisen Peter Bruunin (s. 1968) Peace ei onnistunut herättämään korviani aidosti mukaansatempaavalla tavalla. Lili Boulangerin (1893–1918) hienostuneessa teoksessa Pendant la tempête saimme ihailla Martti Rannan virtuoosista pianonsoittoa, kun taas kanadalaisen Marie‑Claire Saindonin (s. 1984) Mer calme olisi konservatiivisessa idiomissaan hyvin voinut olla Boulangerinkin käsialaa.
Tarkoituksenmukaista ja joustavaa
Polyteknikkojen Kuoro on opiskelijakuoro, joka kuitenkin on selvästi onnekkaassa asemassa siinä, että se on onnistunut pitämään osan laulajistaan mukana myös Teknillisestä korkeakoulusta valmistumisen jälkeen. Tämä näkyy ennen kaikkea esimerkillisen laajassa soinnillisessa ja ilmaisullisessa rekisterissä, jossa nuoruuden raikkaus ja spontaanius kättelevät rakentavalla tavalla kypsempää, väritykseltään täyteläisempää ilmaisua.
Merkittävä osa ansiosta kuuluu luonnollisesti Tatu Erkkilälle, joka vuonna 2024 otti PK:n kuoronjohtajuuden Saara Aittakummulta ja tekee erinomaista työtä myös Kamarikuoro Auditessa. Pidän Erkkilän luontevasta musisointitavasta, hänen joustavasta ja tarkoituksenmukaisesta johtamisestaan sekä – kaikesta päätellen – rennosta kommunikaatiosta laulajien kanssa. Kaikki näyttää syntyvän konsertissa vaivattomasti ja luonnollisesti, mutta on toki silti erittäin huolellisen ja perusteellisen harjoitustyön tulosta.
