Laulajien valoisat kasvot ilahduttivat naiskuorojen yhteistyökonsertissa

Itselleni Naiskuoro Elegia (joht. Anna Gallon), Naiskuoro Helmi (joht. Emmi Saulamaa) ja Naiskuoro Kupliva (joht. Viena Kangas) olivat kaikki uusia tuttavuuksia. Kaikista jäi oikein miellyttävä vaikutelma, sointi oli kirkas ja musisointi rauhallista ja luonnollista. Suurkuorossa yksittäisten kuorojen sointimaailma laajeni mukavasti, kaikissa kuoroissa ei esimerkiksi tuntunut olevan korkeita ykkössopraanoja. Naiskuorossa se ei kuitenkaan välttämättä ole ongelma, ”pakollista” ohjelmistoa ei ole niin paljon kuin vaikka perinteikkäissä mieskuorossa vaan uutta ohjelmistoa voidaan luoda juuri omalle kuorolle sopivaksi.

Se vaatii tietysti johtajalta aktiivista luovaa otetta, ja illan kolmesta johtajasta kaksi olivat laajentaneet rooliaan myös sävellyspuolelle ja luoneet uutta musiikkia juuri omille soittimilleen sopivaksi. Jo syksyllä kuulin Anna Gallonin upean sävellyksen Naiset huutakaa, Eeva Kilven vahvoihin sanoihin, ja se todisti jälleen tehonsa, kyynelkanavat aukesivat ja kappaleen dynamiikka oli vaikuttava. Hittikamaa ehdottomasti, toivottavasti tämä kappale saa pitkän elämän. Konsertin päätti yhteisesityksenä Emmi Saulamaan hienosti soiva Refuge, jossa oli Sara Teasdalen vahvat sanat, kuoromusiikkiin harvinaisen sopivat: ”If I can sing, I still am free”.

Vielä pidemmälle luomistyössä mentiin kappaleessa Ihmeellinen meri, jonka säveltäjiksi oli merkitty Naiskuoro Elegia, Anna Gallon ja Emmi Saulamaa ja jonka esittivät yhdessä Helmi ja Elegia. Oman musiikin synnyttäminen yhdessä voi olla laulajille vahva ja tärkeä kokemus, joka laajentaa kuoron merkityksen pelkästä laulamisesta. Tässä teoksessa tekstistä sai hyvin selvää, rytmikkyys ja iloisuus olivat pinnalla.

Mitä tekstiin tulee, haluan kuitenkin huomauttaa, että kääntäjän nimi puuttui kaikessa tiedottamisessa. Edith Södergran kirjoitti runonsa ruotsiksi, ja varsinkin jos säveltää käännökseen, olisi kääntäjän nimi tuotava selkeästi esille. Merkittävä osa suomalaista kulttuurihistoriaa on luotu ruotsin kielellä, joskin se tuntuu nykyaikana monelta unohtuvan. Kääntäjät kunniaan!

Tiedot kääntäjästä puuttuivat myös Linda Tutas Haugenin mittavan Anne Frank: A Living Voice -teoksen kohdalla. Piti oikein tarkistaa Yhdysvalloissa vaikuttavan säveltäjän kotisivuilta ja nuotista, ja kääntäjän nimi todellakin puuttuu myös sieltä, mikä tuntuu aika pöyristyttävältä. Alkuperäisteos on kirjoitettu hollannin kielellä, ei suinkaan englanniksi.

Joka tapauksessa laaja Anne Frank -teos oli upea valinta tähän yhteistyökonserttiin ja hienosti ratkaistu myös siten, että Naiskuoro Kupliva lauloi osan yksin, kun taas jotkut osat laulettiin kaikki yhdessä. Varsinkin lopussa kävi kylmät väreet, kun kuorot lauloivat eri puolilta salia – spontaanisti assosioin sivuissa olevat kuorot edustamaan kuolleiden ääniä, jotka yhtyvät lopuksi rauhahymniin elävien kanssa. Jousikvartetin ja kuoron yhdistelmä on herkullinen, ja etenkin suurkuoron laulaessa balanssi oli upeasti tasapainossa, soinnit sulautuivat kauniisti toisiinsa. Sairastapauksen takia konserttiin saatiin tuuraava sellisti reilun tunnin (!) varoitusajalla, melkoinen suoritus tuuraajalta Liu Pöntiseltä ja johtaja Viena Kankaalta, joka piti langat rauhallisesti käsissään.

Linda Tutas Haugen käyttää taitavasti tekstiä, monessa kohdassa tekstisisältö erottuu todella hyvin, mikä oli ilahduttavaa. Välillä tuntuu, että teksti jää kuoromusiikissa helposti sävelten jalkoihin. Se, että kaikki laulaa välillä samaa tekstiä samaan aikaan ei tarvitse olla mikään simppeli ratkaisu, vaan erittäin tehokas keino saada teksti kuulumaan. Tässä teoksessa jousikvartetin käyttö myös laajentaa musiikillista palettia niin paljon, että voi käyttää kuoroa erityisen tehokkaasti tekstin ilmaisuun. Tästä tekstistä todella kannattaa saada selvää, sillä se on todella koskettava, ja taitavasti koottu Anne Frankin päiväkirjan eri pätkistä. Itseäni kosketti tällä kertaa erityisesti hänen vapaudenkaipuunsa, mikä nautinto on katsella ulos taivaalle (Sunshine and Cloudless Sky), ja nuoren tytön usko siihen, että elämä jatkuu sodan jälkeen, että hänellä on ammatillinen tulevaisuus (My Work).

Englanti on haastava laulukieli, jota voisi aina viilata lisää, esimerkiksi vokaalien osalta. Hienon yhtenäisesti kuorot lauloivat silti tekstiä. Pakko myös hehkuttaa, että suurin osa laulajista lauloivat komeasti koko teoksen ulkoa, mikä nosti varmaan tekstin entistä enemmän esille.

Tulkinnallisesti kokonaisuus tuntui hiukan varovaiselta, vasta viimeisessä osassa tulkinta muuttui vuolaammaksi ja dramaattisemmaksi. Mietin myös, millä tavalla lausuminen lukeminen suomeksi joka osan välissä vaikutti kokonaisuuteen. On tietysti todella yleisöystävällistä kuulla tekstit ensin suomeksi ja sitten laulettuina englanniksi, mutta se myös hiukan hajottaa teoksen kokonaismuotoa ja lataus hieman lässähtää, kun marssitaan mikin äärelle lukemaan. Mikkiin lukeminen Ritarihuoneen kaikuisassa akustiikassa ei varmaan ollut ihan helppo tehtävä, kaikista lukijoista ei meinannut ihan saada selvää.

Anne Frank: A Living Voice oli sikäli myös erinomainen valinta konserttiin, että se tarjosi ohjelmaan suuren, yhtenäisen kokonaisuuden. Kuorokonsertit hyvin usein koostuvat monista aika lyhyistä kappaleista eli oli hienoa saada keskittyä yhteen musiikilliseen maailmaan näinkin kauan, seitsemän osan ajan.

Konsertin toinen puolisko oli sitten enemmän lyhyiden kappaleiden kavalkadi, mutta harvinaisen hienosti nekin oli kytketty toisiinsa. Erityisen innostava oli tilallinen ratkaisu Anna-Mari Kähärän laulussa Mykkä lintu (sovitus Anna Gallon), jossa kaksi kuoroa aloittivat yleisön edessä, mutta kolmas kuoro (Helmi) jatkoikin yllättäen salin takanurkasta.

Iloinen yllätys oli Elegian ja Kuplivan esittämä norjalaisen Kim André Arnesenin Even when he is silent, joka toi (hyvällä tavalla) mieleeni Bengt Johanssonin Examine me -teoksen, yksi ehdottomia suosikkejani naiskuoro-ohjelmistossa. Tommi Paavilaisen kaunis sävellys Taivaanlilja soi Naiskuoro Helmen esittämänä hienosti, ja pianosointi oli oivallinen lisä kokonaisuuteen, pianon kosketus kuin kimmeltävät tähdet kuoron luomalla taivaankannella. Pieniä balanssiongelmia tuotti jousikvartetti, joka välillä peitti kuoron sointia. Ola Gjeilon Tundra tarjosi hyvällä tavalla samaa henkeä. Pakko kuitenkin todeta, että Gjeilon teos oli illan kappaleista se, missä kaikkein huonoiten sai sanoista selvää.

100-henkiselle laulajistolle pitää antaa erityispisteet siitä, millä tavalla he esiintyivät. Suurin osa konsertista laulettiin ulkoa, ja kuorolaisten kasvot olivat harvinaisen kauniisti ja valoisasti avoimina, mikä on kuulijan kannalta ilo huomata ja vaikuttaa myös suoraan sointiin. Kaikki tuntuivat laulavan rohkeasti, mikä itselleni antaa viestiä siitä, että ohjelmisto tuntuu mieluisalta ja on sopivalla vaikeustasolla. Voi myös olla välillä rentouttavaa laulaa isossa kuorossa, missä paino yksittäisen yksilön harteilla on pienempi kuin jos on pienemmässä kokoonpanossa jatkuvasti vaikkapa yksin tai kaksin stemmassaan.

Johtajat myös toivat konserttiesittelyssä kauniisti esille, kuinka merkityksellistä heille on tehdä yhteistyötä – johtajat jäävät helposti työssään aika yksin, isojen porukoiden ainoina johtohahmoina. Mielestäni on hienoa nähdä, millä tavalla tämä kuoronjohtajasukupolvi työskentelee yhdessä. Samalla kokemus toistenkin johtajien kanssa työskentelystä voi olla kuorolaisillekin antoisa, näkee eri tapoja tehdä asioita ja mahdollisesti katse laajentuu ja kiinnostuu kuoromaailmaan laajemmin.

Kaikki illan johtajat olivat varmoja ja innostavia, erityispisteet tyylikkäästä puvustuksesta yhteensopivine jakkuineen. Itse pidin tällä kertaa erityisesti Emmi Saulamaan fyysisen rohkeasta ja dramaattisestakin otteesta.

Kun näki kolmen kuoronjohtajan vuorottelevan, en kuitenkaan voinut olla jälleen kerran miettimättä sitä, kuinka nätisti tämä sukupolvi koko ajan johtaa kaavaa. Tämä ei tietenkään liity ainoastaan tämän illan konsertin johtajiin, mutta olisiko kuoronjohtajille jo mahdollista välillä rikkoa kaavoja ja etsiä muitakin työkaluja musiikin muovaamiseen? On tietysti selvä, että kaavaa pitää osata johtaa, mutta ainakin minua kiinnostaisi, mitä siitä irtautuminen voisi tarkoittaa musisoinnille ja soinnille, jos miettii, millä tavalla orkesterikapellimestarit osaavat myös välillä irtautua kaavoista ja maalailla suurempia linjoja.

Illan konserttiohjelmista vielä pieni lisähuomio: ytimekäs paperikäsiohjelma ja laajempi sähköinen käsiohjelma toimi yhdistelmänä oikein hyvin (mielellään qr-koodi mukaan myös paperiversioon). Hiukan ihmettelin, miksei kaikkia tekstejä kuitenkaan löytynyt sähköisestä ohjelmasta, esimerkiksi Even when he is silent -teoksen sanoihin teki mieli palata konsertin jälkeen. Sanoma on mielestäni kaunis ja toiveikas näinä synkkinä aikoina, varsinkin miettien, että se on alunperin keskitysleirin seinäkirjoitus:

I believe in the sun even when it’s not shining.

I believe in love even when I feel it not.

I believe in God even when He is silent.