Luovasti vaihteleva konsertti kevään ja orastavan romantiikan hengessä

Yksi vähemmän miellyttävistä kysymysmerkeistä hieman kärjistäen kuuluu: onko luonnollinen tenoriääni katoavaa lajia? Tällainen ajatus voi nimittäin nykyään – itse asiassa jo pidemmän aikaa – tulla mieleen, kun kuuntelee mieskuoroja ylipäätään, ainakin Suomessa. Vai onko kyse ennen kaikkea esteettisestä valinnasta, ehkä jopa trendistä?

Todennäköisin vastaus on: molemmista. Tämä koskee luonnollisesti ennen kaikkea puhtaasti amatöörikuoroja, erityisesti opiskelijakuoroja, joiden on työskenneltävä käytettävissä olevalla materiaalilla, ja joiden mahdollisuudet vaikuttaa kokonaissointiin ovat rajalliset. Silti minulla on vahva tunne, että voimakkaat rintaäänellä laulavat tenorit, jotka ”vanhaan hyvään aikaan” kruunasivat monet mieskuorokonsertit, eivät nykyisin ole kuoronjohtajien keskuudessa yhtä arvostettuja.

Lyyrinen ja nyanssirikas

Tällaisten ajatusten pyöriessä mielessäni, löysin silti paljon nautittavaa KYL:n huolitellusta, äänenmuodostukseltaan lyyrisen sointikauniista ja nyanssirikkaasta laulutyylistä. Ja urhoollisesti työskentelevä ykköstenorikvintetti, joka on kehittänyt eräänlaisen falsettia muistuttavan, kevyesti tuetun laulutavan, ansaitsee kiitosta tyylitajuisesta musisoinnistaan – etenkin Heikki Autio, joka paikoin toi mieleen nuoren Pasi Hyökin.

Lisäksi esimerkillisen monipuolinen ohjelmakokonaisuus, oivaltavasti nimetty ”Romantiikkaa & romantiikkaa”, oli luonnollisen tarkasti sovitettu kuoron sointi-ihanteeseen. Konsertin otsikko voi viitata yhtä hyvin romanttisen aikakauden musiikkiin kuin romanttisiin tunteisiin ylipäätään, ajasta tai lajista riippumatta.

Tarjolla oli siis poikkeuksellisen laaja ilmaisullinen kirjo perinteisestä saksalaisesta, arkkityyppisen romanttisesta Frühlingsliedistä kotimaisiin, kauttaaltaan melankolissävyisiin tunnelmiin sekä kansanomaisempiin ja populaarimusiikillisiin sävyihin.

Kuolemattomia klassikoita

Ohjelman yksityiskohtainen läpikäynti – peräti kahdeksantoista kappaletta – ei ole tässä tarpeen, vaan nostan esiin muutamia erityisen kiinnostavia tulkintoja. Ensimmäisenä Nils-Eric Fougstedtin rakastettu klassikko vuodelta 1947, Tre sånger om kärleken, joka on minulle henkilökohtaisesti hyvin läheinen teos ja sai tässä herkän, tarkkakuuloisen tulkinnan.

Kuultiin myös norjalaisen Bjørn Krusen ilmeikäs Shakespeare-sävellys O, from what power hast thou this powerful might, Ida Mobergin juhlava Fröding-sävellys Skogsrån, Selim Palmgrenin lumoava Prinsessa av solsken sekä virkistävänä kontrastina Camille Saint-Saënsin napakka Sérénade d'hiver.

Populaarimman ohjelmiston puolella erityisesti erottuivat hienosti toteutetut ikivihreät klassikot, kuten Jerome Kermin All the Things You Are Matthias Beckerin luovassa sovituksessa, Kaj Chydeniuksen Sinua, sinua rakastan, Billy Joelin suosittu And So It Goes sekä Johanna Ahlmarkin raikas Aale Tynnin tekstiin sävelletty Sydämeni soi.

Kauniisti laulavat kvartetit ja oktetit

Oli lisäksi erinomainen idea rytmittää musiikkia kuorolaisten lausumilla, kokonaisuutta valaisevilla runoilla. Shakespearen sonetti 16:n ohella kuultiin runoutta muun muassa Eino Leinolta, Eeva Kilveltä ja Pentti Saarikoskelta sekä, hauskaa kyllä, myös Pär Lagerkvistilta ja Karin Boyelta.

KYL:n vuodesta 2018 toiminut kuoronjohtaja Visa Yrjölä työskentelee kehityskelpoisen ääniainesmateriaalin kanssa – nykyisten opiskelijoiden ja vanhempien ekonomien välinen tasapaino vaikuttaa lähes ihanteelliselta – ja hänen johtamistyylinsä on selkeä ja ilmeikäs, fraseeraukseltaan tyylitajuinen. Silti hänkin kaipaisi, jalkapallotermein sanoen, vahvistuksia kokoonpanoon.

Yleistaso on kuitenkin esimerkillisen korkea, mistä kertovat kauniisti laulavat kvartetit ja oktetit, jotka ajoittain erottuivat kuoron joukosta. Suurin kysymysmerkki kohdistuu edelleen itse sointikulttuuriin, joka vaikutti kauttaaltaan – uskaltaako sen sanoa – turhan varovaiselta. Vapauttava, ihanteellinen fortissimo jäi uupumaan, mutta toivottavasti se on vielä tulossa.