top of page

KYL miehisyyden ja juopottelun maisemien oppaana

Kuvat: J.J. Koski
Kuvat: J.J. Koski

Mats Liljeroos

26.10.2026

Kuva 1.jpeg
KUVAT:

KMK

Mieskuorolaulaja ei kuole koskaan. Ainakin siltä voi toisinaan tuntua, kun laulu – lainatakseni vapaasti Brahe Djäknar -kuoron tunnuslaulua Stig stark du sång – nousee voimakkaana miehen keuhkoista. Ja vaikka mieskuorolaulajakin joutuu KYLin johtajan Visa Yrjölän erittäin uskottavan teosesittelyn mukaan valitettavasti alistumaan luonnon armottomaan kulkuun, voimme kuitenkin olla varmoja siitä, että mieskuorolaulu ei kuole koskaan.

(Suomennos alla.)


KYL som ciceron i manlighetens och dryckenskapens landskap



Manssångaren dör aldrig. Så kan det åtminstone understundom kännas när sången – för att fritt citera en passus ur Brahe Djäknars lystringssång Stig stark du sång – stiger slagkraftig ur manlig lunga. Och trots att även manssångaren, enligt KYL-dirigenten Visa Yrjölä i hans utomordentligt vederhäftiga verkpresentation, dessvärre tvingas underkasta sig naturens obönhörliga gång kan vi dock vara förvissade om att manssången aldrig dör.


Einojuhani Rautavaaras och Paavo Haavikkos Me emme kuole koskaan, hämtad ur Rautavaaras Elämän kirja-svit, behandlar i och för sig aningen mer djuplodande ämnen, men förvisso lämpade sig titeln ypperligt för Kauppakorkeakoulun Ylioppilaskunnan Laulajats Riddarhuskonsert – med den behövliga glimten i ögat specialdesignad som en lämpligt uppsluppen kontrast till det alltmer tätnande höstmörkret.

Det handlade alltså i mångt och mycket om traditionell manskörsrepertoar från olika tider och platser, som kunde sammanfattas i tre punkter: manlighet, dryckenskap samt själva sången. Här vilade inga sura miner och även om det givetvis inte handlade om tuta och kör från början till slut var det pannskrynklade elementet av naturliga skäl begränsat till ett minimum.


Det rätta tonfallet angavs omedelbart i öppningsnumret, Kaj Chydenius och Tapani Riekkinens Kyllin mies från 2007, som i praktiken kunde benämnas KYL:s lystringssång. Chydenius stiligt pastischerande tondräkt, som gott och väl kunde ha varit av exempelvis en Selim Palmgrens hand, gav tacksamma tillfällen för körklangen att manifestera sig i sin prydno och det stod snabbt klart att höstformen är tacknämlig.


I samband med KYL:s senaste konsert i samma serie i maj i år noterade jag en övervägande lyriskt klangfager och nyanserad sångstil, medan det nu handlade om ett klangmässigt betydligt mer frejdigt grepp. Något som självfallet delvis handlar om repertoarens beskaffenhet, men även kan ha att göra med den för kvällen aktuella sammansättningen av sångarbröder.

Jag påtalade när det senast begav sig ett frekvent fenomen i dagens manskörskultur, den relativt veka tenorklangen. Något som stundom förvisso gjorde sig gällande även denna gång, samtidigt som jag ändå noterar en mer dödsföraktande inställning i tonbildningen.

Nu liksom då var det ypperliga Heikki Autio som drog det tyngsta lasset – han stod därtill, jämte Erik Mashkilleyson, för en härligt expressiv soloinsats i Veljo Tormis svängiga Vepsa talv – men jag skönjer ändå ett kollektivt tenoralt framtidshopp.


Också nu var det en ymnig kavalkad sånger som gällde. De facto, om man räknar med Jaakko Mäntyjärvis festliga encore till en baskisk text om vindrickandets fröjder, lika många som i maj; hela aderton stycken. Och med, skojigt nog, inalles inte mindre än åtta språk på agendan – förutom baskiskan och finskan även svenska, tyska, engelska, franska, estniska och vepsiska.

Och inte heller denna gång låter det sig göra att räkna upp samtliga nummer, utan jag väljer att helt självsvåldigt lyfta fram några favoriter ur den välbalanserade helheten: Erik Bergmans tidiga Frödingtonsättning Ungdomsdröm, Sabrina Ljungbergs supersnärtiga Kanteletartonsättning Oluen synty, Mendelssohns stämningsfulla Liebe und Wein, Sibeliusklassikern Venematka samt det självklara slutnumret, Saint-Saëns taklyftande Saltarelle.

I Toivo Kuulas Harvoin mä ryypyn saan fann sig lyssnaren åter förflyttad till en traditionell körsits, där de ädla dryckerna flödar. Här, liksom i den övriga repertoaren, gav Visa Yrjöläs expansivt uttrycksfulla och gladlynt entusiasmerande dirigering önskat resultat i en överlag engagerad och rytmiskt spänstig sång. Jag noterar att jag i min recension av den förra KYL-konserten fann det vokala greppet onödigt småsnällt och att det ”optimala, befriande fortissimot uteblev”. Måhända infann det sig inte heller nu till hundra procent, men relativt nära kom man nog och de 28 sångarna gav den upplyftande konserten igenom tydligt prov på att det finns utrymme för en avsevärd klanglig och emotionell flexibilitet.

Yrjölä har ett, av allt döma, klart lovande projekt på gång, vars framtida utveckling det skall bli nog så spännande att följa.


Mats Liljeroos



KYL miehisyyden ja juopottelun maisemien oppaana


Mieskuorolaulaja ei kuole koskaan. Ainakin siltä voi toisinaan tuntua, kun laulu – lainatakseni vapaasti Brahe Djäknar -kuoron tunnuslaulua Stig stark du sång – nousee voimakkaana miehen keuhkoista. Ja vaikka mieskuorolaulajakin joutuu KYLin johtajan Visa Yrjölän erittäin uskottavan teosesittelyn mukaan valitettavasti alistumaan luonnon armottomaan kulkuun, voimme kuitenkin olla varmoja siitä, että mieskuorolaulu ei kuole koskaan.


Einojuhani Rautavaaran ja Paavo Haavikon teos Me emme kuole koskaan, joka on peräisin Rautavaaran Elämän kirja -sarjasta, käsittelee sinänsä hieman syvällisempiä aiheita, mutta sen nimi sopi erinomaisesti Kauppakorkeakoulun Ylioppilaskunnan Laulajien Ritarihuoneen konsertille – höystettynä pilkkeellä silmäkulmassa sopivan kepeänä vastakohtana yhä tiivistyvälle syksyn pimeydelle.

Ohjelmassa oli suurelta osin perinteistä, eri aikakausien ja paikkojen mieskuoro-ohjelmistoa, joka voitiin tiivistää kolmeen aiheeseen: miehisyys, juopottelu ja itse laulaminen. Konsertissa ei näkynyt happamia ilmeitä, ja vaikka ei toki mentykään täyttä rallia alusta loppuun, pysyi otsan rypistely silti luonnollisista syistä vähäisenä.


Oikea äänensävy kuului heti avausnumerossa, Kaj Chydeniuksen ja Tapani Riekkisen teoksessa Kyllin mies vuodelta 2007. Sitä voidaan kutsua KYLin tunnuslauluksi. Chydeniuksen tyylikäs, pastissimainen sävelmaailma, joka olisi hyvin voinut olla esimerkiksi Selim Palmgrenin käsialaa, tarjosi kuorolle kiitollisia mahdollisuuksia tuoda esiin sointinsa kauneutta, ja kävi nopeasti selväksi, että syksyn kunto on kiitettävä.


Toukokuussa KYLin edellisessä tämän sarjan konsertissa panin merkille pääosin lyyrisen, kauniin soinnin ja vivahteikkaan laulutyylin. Tällä kertaa lähestysmistapa oli äänellisesti huomattavasti rohkeampi. Tämä johtuu tietenkin osittain ohjelmiston luonteesta, mutta voi liittyä myös konsertissa esiintyneiden lauluveljein kokoonpanoon.

Viime kerralla kiinnitin huomiota nykymieskuorokulttuurissa yleiseen ilmiöön, suhteellisen heikkoon tenoriääneen. Se tuli ajoittain esiin tälläkin kertaa, mutta huomasin kuitenkin äänenmuodostuksessa sankarillisemman asenteen.

Tälläkin kertaa loistava Heikki Autio kantoi raskaimman taakan – hän vastasi myös yhdessä Erik Mashkilleysonin kanssa upeasta ja ilmeikkäästä soolosta Veljo Tormisin svengaavassa teoksessa Vepsa talv – mutta aistin silti kollektiivista toivoa tenorien tulevaisuuden suhteen.


Kuten viimeksikin, ohjelmassa oli runsas valikoima lauluja. Jos lasketaan mukaan Jaakko Mäntyjärven juhlava encore, joka perustui baskinkieliseen tekstiin viininjuonnin iloista, niitä oli 18 eli yhtä monta kuin toukokuussa. Hauskaa kyllä, ohjelmistossa oli peräti kahdeksaa eri kieltä – baskin ja suomen lisäksi ruotsia, saksaa, englantia, ranskaa, viroa ja vepsää.

Tälläkään kertaa ei ole mahdollista käydä läpi kaikkia kappaleita, joten nostan omavaltaisesti esiin muutamia suosikkejani tasapainoisesta kokonaisuudesta: Erik Bergmanin varhaisen sävellyksen Ungdomsdröm Frödingin runoon, Sabrina Ljungbergin erittäin vauhdikkaan Kanteletar-sovituksen Oluen synty, Mendelssohnin tunnelmallisen Liebe und Weinin, Sibeliuksen klassikon Venematka sekä itsestäänselvän päätösnumeron, Saint-Saënsin kattoon nousevan Saltarellen.

Toivo Kuulan teoksessa Harvoin mä ryypyn saan kuulija siirtyi perinteisille kuorositseille, jossa jalot juomat virtaavat. Tässä kuten muussakin ohjelmistossa Visa Yrjölän laajalle ulottuva, ilmeikäs ja iloinen, innostava johtaminen tuotti toivotun tuloksen, yleisesti ottaen sitoutuneen ja rytmisen laulutavan.


Edellisen KYL-konsertin arvostelussani pidin laulullista otetta tarpeettoman hillittynä ja totesin, että ”optimaalinen, vapauttava fortissimo jäi puuttumaan”. Ehkä se ei toteutunut nytkään sataprosenttisesti, mutta päästiin melko lähelle. 28 laulajaa osoitti koko kohottavan konsertin ajan selvästi, että kuoro pystyy huomattavasti joustamaan soinnissa ja tunneilmaisussa.

Yrjölällä on kaikesta päätellen lupaava projekti käynnissä, jonka tulevaa kehitystä on varmasti jännittävää seurata.


Mats Liljeroos


Suomennoksessa on käytetty tekoälyn apua. Käännöksen on tarkistanut ja viimeistellyt Noora Hirn.


bottom of page