Hyväkuntoinen Muntra Musikanter matkalla Japaniin

Kiertueohjelma esitettiin Helsingissä ennen lähtöä, ja se toimi kokonaisuutena hienosti. Teemana oli Nordiska bilder – Pohjoisia kuvia, eli käytännössä sillisalaatin verran ohjelmistoa eri Pohjoismaista, mutta oikein tyylikkäästi toteutettuna. Mukaan mahtui sekä vanhoja tuttuja hittejä kuin uudempia tuttavuuksia.

Aloitusteokseksi oli valittu Veljo Tormiksen komea Muistse mere laulud, joka esitti lämminsointisen ja muhkean mieskuoron. Teos on monella tapaa kiitollinen, eri elementtejä riittää ja eri stemmat pääsevät heti esittelemään sointejaan. Kävi heti selväksi, että kakkosbasso soi MM:ssä mukavan muhkeasti. Lokkien äänet tuntuivat tällä kertaa turhan herrasmiesmäisiltä, olen kuullut kausikonserteissa hurjempiakin tulkintoja. Solisteista kiinnitin tällä kertaa huomioita etenkin Sam Simonsenin persoonalliseen tenorisointiin, joka sopi hyvin kansanlaulunomaiseen estetiikkaan.

Norjaa edusti Edvard Griegin vanha hitti Sangerhilsen. Kyseisessä laulussa, kuten parissa muussakin numerossa illan mittaan, kävi selväksi, ettei Laurikka ole päästänyt joukkojaan helpolla kantaohjelmistossakaan, niihin oli työstetty huolella nyansseja ja täsmällisyyttä. Joku magia soinnissa on, kun kaikki kuorolaiset todella osaavat kappaleen – palettiin syttyy ikään kuin yksi terävä väri lisää.

Griegin kansanlaulusovitukset olivat keskenään hyvin erilaisia. Itse pidin erityisesti Jeg lagde mig så sildig -laulun intensiteetistä. Tenori Antti Tolvanen toimi jälleen kerran kuoron solistina, hienoa kuulla varmaa, koulutettua klassista ääntä. Tällä tasolla, kun ääni soi kauniisti, toivoisin jo häneltä hiukan enemmän ilmaisua kehoon ja kasvoihin. Kansanlaulu Bådn-låt oli tunnelmaltaan jotain aivan muuta. Tässä solisti Jon Unnérus heittäytyi humoristisesti laulun vietäväksi. Koko laulajistoon kaipasi tässä hiukan enemmän pilkettä silmiin ja tarinankerronnan otetta. Välillä kuoro peitti solistin osuuksia turhan paljon.

Ruotsia edustivat ohjelmistossa reipas klassikko Hej dunkom, jälleen hyvin harjoitettuna, sekä iki-ihana Kung Liljekonvalje, joka kuuluu omiin mieskuorosuosikkeihini mutta sai myös kuoron pistämään parastaan. Tässä sointi oli ihailtavan pehmeä, ja puhtaus oli illan parasta, sekä melodiat että harmoniat loksahtivat hienosti kohdilleen. Moni lauloi nämä vanhat klassikot ulkoa, mikä varmasti vaikuttaa koko kuoron suoritukseen positiivisesti. Ruotsalaisklassikkoihin kuului myös Hugo Alfvénin latautunut Gryning vid havet, jonka tulkinnassa oli hienoa temperamenttia. Loppupuolen unisono-melodiassa löytyi taas sitä ylimääräistä terää sointiin.

Uusi tuttavuus Ruotsista oli Henrik Dahlgrenin I Start No Wars, Maya Angeloun tekstiin. Itselleni sekä sävellys että vuonna 1991 syntynyt säveltäjä olivat uusia tuttavuuksia, ja molemmat herättivät mielenkiintoni. Sävellys oli sopivalla tavalla yksinkertaisen selkeä mutta onnistui pitämään kuulijan otteessaan. Välillä se maalasi Eric Whitacre-omaisesti sointuja, välillä tarjosi napakampaa, rytmikästä tekstinkäsittelyä. Sävellys näytti antavan harvinaisen hyvän mahdollisuuden erottaa kuorosävellyksestä joka sana. Muntra Musikanter pärjäsi teoksen parissa jo varsin hyvin, välillä harmonisesti liikuttiin hiukan riskirajoilla. Kunhan saadaan vähän lisää maileja mittariin, varmuus lisääntynee entisestään. Seuraavan kerran toivoisin vielä vahvempaa otetta tekstistä, kun teos kerran on niin hyvin sävelletty, sanat voisivat erottua vielä paremmin. Välillä siitä ei ihan meinannut saada selvää, esimerkiksi sanojen loppukonsonantteja jouduin hiukan arvailemaan. Vaikka laulaisikin pehmeässä nyanssissa, sanoihin pitää panostaa forte-nyanssin edestä.

Suomesta mukaan oli valittu kolme Jean Sibeliuksen klassikkoteosta, jotka mukavasti esittelivät säveltäjämestarin eri puolia. Klassikot ovat esittäjilleen aika armottomia, eikä esitykset vielä ihan saaneet arvostelijaa sulamaan. Fridolins dårskap saisi soida vielä puhtaammin, jo ensi soinnusta lähtien, kun taas Venematka tuntui välillä hiukan varovaiselta, vaikka Laurikka teki hienoa tulkintaa tempovaihteluineen karaktereineen. Rakastava oli ihan eheä kokonaisuus, solistina jälleen Antti Tolvanen varmoin ottein, joskin loppu oli niin latautunut, että se jäi reippaasti ylävireiseksi. Kokonaisuutena kaipasin Rakastavaan vahvempaa tekstin tulkintaa ja hiukan pilkettä herrasmiesten silmäkulmiin – tässähän kuitenkin lauletaan rakkaudesta, jopa erotiikasta, joskin vanhoilla hankalilla sanoilla, jotka voi ehkä suomenruotsalaiselle laulajistolle tuntua hiukan vierailta. Itse koin ensimmäisen osan lähes hätäisenä, mutta se on toki makukysymys.

Suomiosaston täydensi hienosti Jaakko Mäntyjärven keväällä kantaesitetty tilausteos, Dryckesoffer Karin Boyen tekstiin oli jälleen taattua Mäntyjärvi-laatua. Suggestiiviset pisteelliset rytmit ja toistuva basso-ostinato loivat kappaleeseen hienoja jännitteitä ja toi konserttiohjelmistoon tervetullutta sykkivä rytmiä monen maalailevan biisin rinnalla. Sekaan mahtui jokunen juomalaulusitaatti, ainakin Halvanin kromaattinen nousu sai minut hymyilemään, vaikka en tosin tiedä, tarvitaanko edes sellaista lisämaustetta. Kappale seisoo hyvin omilla jaloillaan muutenkin. Jälleen kaipasin selkeämpää tekstiä, vaikka kyseessä oli laulajien (ja minun) äidinkieli, en onnistunut saamaan kaikista sanoista selvää.

Japanin matkan ohjelmiston erikoisuus oli tietysti kuoron uusi tilausteos japanilaiselta Yui Katada, joka opiskeli aikoinaan Suomessa kuoronjohtoa ja oli loihtinut kuorolle tunnelmallisen uuden Ramatkar Kamuy -nimisen teoksen, perustuen ainu-alkuperäiskansan kehtolauluihin. Musiikki rakentui yksinkertaisista elementeistä, jotka kasvoivat hiljalleen soolosta väriseväksi kaksoiskuoromassaksi kääntyen lopussa jälleen sisäänpäin. Suuri osa teoksesta toisti häpeilemättä samaa tuttua pääteemaa, mikä tuntui opettavaiselta – toisto tuntui lähinnä maagiselta, teemaan ei todellakaan ehtinyt kyllästyä. Parilla rohkealla harmonianmuutoksella Katada laajensi väripalettia sopivasti. Säveltäjä selvästi tuntee kuoron soittimena ja osaa säveltää niin että se toimii kiitollisesti. Kerrankin kuoron äänialaa ei esimerkiksi kiristetty äärimmäisyyksiin vaan annettiin pääteeman rauhassa liikkua aika matalalla. Erityinen hatunnosto solisti Robert Berglundille, joka aloitti koko teoksen yksin ja lauloi pääteeman kellomaisen tarkasti kauniilla soinnilla.

Kokonaisuutena Muntra Musikanterin konsertti oli oikein miellyttävä kokonaisuus, paras kuulemani MM-konsertti Laurikan kaudella. Ohjelma oli tasapainoisesti rakennettu, tarpeeksi haasteita muttei liikaa. Ja oli tosiaan ilahduttavaa nähdä, ettei kuoro vaan tööttää kantaohjelmistoa miettimättä, vaan on lähtenyt täysillä mukaan Laurikan tulkintoihin. Puhtaus oli monessa teoksessa ilahduttavan täsmällistä, välillä toki myös epävarmempaa.

Riku Laurikka johti selkein ottein ja loihti kuorosta hienosti eri värejä. Äänenanto oli esimerkillisen selkeää ja puhdasta, joten välillä hiukan harmitti, ettei kuoro esimerkiksi unisono-lähdöissä ihan löytänyt yhteistä alkusäveltä. Mutta pääosin kuoron kehitystä on mukava seurata, toivottavasti hyvä kehitys jatkuu myös yhteisen kaukomatkan jälkeen. Ainakin Musiikkitalo on jo varattu Suomen toiseksi vanhimmalle kuorolle 150-vuotisjuhlia varten syksyllä 2028, jolloin luvassa on Ola Gjeilon uusi teos suurmieskuorolle.