Dominante haastoi jäähyväisten hengessä

Rekrytointiprosessi Dominanten seuraavan johtajan löytämiseksi on jo käynnistynyt. On vaikea kuvitella suurempia saappaita täytettäväksi, sillä vuodesta 1981 Dominantea johtaneen Murron merkitys suomalaiselle kuorokentälle on omaa luokkaansa. Murron taiteellisen työn lisäksi on syytä mainita hänen roolinsa koko kuorokulttuurin rakentajana ja vastuunkantajana: Murto on vaikuttanut niin uusien kuoronjohtajasukupolvien kouluttajana, Sulasolin taiteellisena johtajana kuin Suomen kuoronjohtajayhdistyksen puheenjohtajanakin.

Väistyvä johtaja ei päästänyt konsertissa helpolla itseään, kuorolaisiaan eikä yleisöään. Ohjelma koostui seitsemästä vaativasta teoksesta, joista jokainen haastoi eri tavoin. Opiskelijakuorolle, jonka laulajisto on jatkuvassa muutoksessa, näin vaativa ja laaja kokonaisuus on jo itsessään arvostettava saavutus, ja Dominante selviytyikin urakastaan kunnialla. Samalla juuri tästä syntyi konsertin suurin ongelma: kun esiintyminen on jatkuvaa selviytymistä oman taitotason ylärajoilla, jää musiikin tunnesisällön ilmaisu väistämättä puolitiehen.

Toisia esityksiä

Konsertin rungon muodostivat kuoron viimevuotiseen 50-vuotisjuhlakonserttiin tilatut kolme teosta, jotka saivat nyt toisen esityksensä. Näistä ensimmäisenä kuultiin Sabrina Ljungbergin Veden sylistä, joka oli myös yksi illan onnistuneimmista kokonaisuuksista. Kuoron sijoittuminen pienryhmiin yleisön ympärille loi teokseen tilallisuutta, ja kolmen solistin karjankutsut toimivat vaikuttavana kontrastina muuten pehmeästi virtaavalle sointimaailmalle, jossa oli surumielistä lämpöä.

Tapani Länsiön Kuusi tankaa menotiellä vei kuulijan hyvin toisenlaisiin tunnelmiin. Suhteellisen lyhyistä osista rakentunut teos ei jäänyt irrallisten miniatyyrien sarjaksi, vaan muodosti luontevasti etenevän, osiaan suuremman kokonaisuuden. Aivan kaikkia partituurin tarjoamia karakterisointimahdollisuuksia ei kuitenkaan tällä kertaa hyödynnetty: esimerkiksi kolmas tanka jäi hilpeästi-esitysohjeestaan huolimatta kovin vakavasävyiseksi.

Minna Leinosen Edelleen on laajamuotoinen ja vaativa teos, jonka hiljaiset jaksot erityisesti alussa ja lopussa loivat hienoja harmonisia hetkiä. Leinonen käyttää kuoroinstrumenttia monipuolisesti mutta samalla luontevasti: kuiskaukset, vihellykset ja muut erikoistekniikat eivät jää efekteiksi, vaan liittyvät saumattomasti laululliseen kokonaisuuteen.

Linnut herättivät kuoron

Juhlakonsertin tilausteosten lomaan Murto oli valinnut kolme teosta, joista oikeastaan vain yksi liittyi suoranaisesti konsertin mainosmateriaalissa korostettuun vesiteemaan.

Eric Whitacren yksi tunnetuimmista teoksista, Water Night, edustaa säveltäjän varhaistuotantoa 1990-luvun puolivälistä. Teoksen vähitellen tihenevä lisäsävelisyys huipentuu lähes kahden oktaavin diatoniseen klusteriin – tilanteeseen, jossa samanaikaisesti soi koko b-molliasteikko välillä es–des². Tällaiset sointirakenteet ovat äärimmäisen herkkiä intonaation ja balanssin pienillekin heilahduksille, ja tällä kertaa salaisen veden valtakunnan maagisuus jäi avautumatta kaikessa kirkkaudessaan.

Hieman samankaltaisista ongelmista kärsi myös juuri 90-vuotisjuhliaan viettäneen Arvo Pärtin And I heard a voice. Teoksen vironkielisessä tekstissä toistuva ilmaus “nad hingavad oma vaevadest” (“he hengähtävät vaivoistaan”) viittaa kuolemaan levollisena hengenvetona pikemminkin kuin lopullisena päätepisteenä. Nyt teoksen meditatiivinen toisteisuus ei kuitenkaan täysin saavuttanut sitä lähes transsimaista rauhaa, johon Pärtin musiikki parhaimmillaan kuulijansa vie. Tähän vaikutti osaltaan intonaation horjuminen mutta myös yllättävän nopea tempo.

Illan vaikuttavimpiin sävellyksiin kuului viime kuussa 80 vuotta täyttäneen Peteris Vasksin Mūsu māsu vārdi (Äitiemme nimet). Runo sukeltaa syvälle latvialaiseen luonnonmystiikkaan hyödyntäen sitä, että lintujen nimiä on perinteisesti käytetty myös naisten niminä. Tämä kaksimerkityksellisyys luo voimakkaan kuvan yhtäältä maan poveen haudatuista menneiden sukupolvien äideistä ja toisaalta linnuista heidän viisautensa ilmentyminä. Teoksen loppusäkeet ovat järisyttävät: ”oi maa, raskas tietävä maa, […] sinä joka otat kaiken, älä vain katkaise puunlatvaa, jätä puunlatva lintujen asuinsijaksi” (oma käännökseni käsiohjelman englanninnoksen perusteella).

Vasks käyttää taitavasti koko kuoroilmaisun kirjoa lintumaisista vihellyksistä aleatorisiin sointikenttiin tarjoten kuulijalle huippukohdan jälkeisen puhdistavan kokemuksen, jossa myös kuoro tuntui syttyvän vapautuneempaan ilmaisuun.

Modernit klassikot

Konsertin päätti kaksi modernia klassikkoa. Jaakko Mäntyjärven Estonian uhreille omistettu Canticum calamitatis maritimae tuntui olevan kuorolle tyylillisesti erityisen luontevaa maaperää, ja Dominanten esitys kantoi vakuuttavasti alusta loppuun. Juuri tällaisissa hetkissä kuului se soinnillinen rohkeus, kunnianhimo ja ilmaisuvoima, joka tekee Dominantesta edelleen poikkeuksellisen opiskelijakuoron. Syksyllä kuoro palaa Mäntyjärven musiikin pariin esittämällä säveltäjän koraalidraaman Salvat 1701 osana Vanhan kirkon 200-vuotisjuhlallisuuksia.

Joonas Kokkosen Laudatio Domini kärsi eniten ilmaisun keskeneräisyydestä. Kuten sanonta kuuluu, piru piilee yksityiskohdissa, eikä tästä teoksesta vaativia yksityiskohtia puutu. Juuri niiden viimeistely olisi vaatinut selvästi enemmän harjoitusaikaa, jotta tämän suomalaisen kuorokirjallisuuden keskeisiin teoksiin kuuluvan teoksen suuret linjat ja hienovaraiset nyanssit olisivat päässeet täyteen oikeuteensa.

Kun konsertti päättyi, jäi saliin lopulta kuitenkin tunne jatkuvuudesta pikemminkin kuin päätöksestä. Yli neljän vuosikymmenen aikana Seppo Murto on rakentanut Dominantesta kuoron, joka ei tyydy varmaan ja helppoon, vaan hakeutuu rohkeasti haasteiden äärelle.