Addictio & Murtosointu – kaksi hyvää puolikasta on yksi hieno kokonaisuus

Tällä kertaa kohtasivat kaksi kamarikuoroa pääkaupunkiseudulla teemalla Paluu ja lähtö: Murtosointu juuri Norjan matkalta palaneena ja Addictio juuri Kreikan matkalle lähdössä. Kuorot ja johtajansa Anna-Elina Norjanen (Addictio) ja Emmi Saulamaa (Murtosointu) olivat rakentaneet melkoisesta sillisalaatista aivan järkevän konserttikokonaisuuden. Addiction tuleva matka on kilpailu, joten heidän ohjelmistonsa oli selkein rajoituksin rakennettu, kun taas Murtosointu sai täydentää konserttia vapaammin. Nämä lähtökohdat vaikuttivat varmasti siihen, että yhteisnumeroita oli vain kaksi (Kuulan Auringon noustessa sekä Rautavaaran Lähtö). Oikein mielelläni olisin kuullut yhteissointia enemmänkin. Soinnillisesti soittimet loksahtivat erittäin hienosti kohdilleen, ja stabiilisti soinut suurkuoro oli kuulijalle ilo.

Jokainen kuoro on uniikki yhteisö, jolla on omat vahvuudet ja heikkoudet. Soinniltaan Addictio ja Murtosointu ovat hyvinkin erilaisia. Addictio on soittimena valoisampi ja ketterämpi, Murtosointu taas muhkeampi, vähän sekakuoromaisempi. Murtosoinnun erityinen vahvuus on kaikkien stemmojen vahvat ominaisvärit – kirkkaat sopraanot, lempeät altot, muhkeat bassot ja erityismaininta kauniisti soivalle tenorisektiolle. Molemmat kuorot laulavat mukavan puhtaasti, vaikka intonaatio onkin alue, jota aina voi työstää enemmän ja viedä seuraavalle tasolle.

Tykkään itse lokerikko-mielikuvasta, ajatuksesta siitä, että kaikki laulajat saisi asetettua laulunsa yläsävelsarjat juuri saman lokerikon kohdalle, eikä kokonaisuus haarautuisi liikaa eri suuntiin. Kun kaikki yläsävelet osuvat samaan lokerikkoon, tähtitaivas aukenee ja revontulet loistavat. Jos näin ei tapahdu, jäädään vähän arkisemmin huoneen kattoon leijailemaan. Murtosoinnun kohdalla yleissointi oli mukavan pehmeä, mutta välillä kaipaisin sen lisäksi myös terävämpää, yläsävelrikkaampaa sointia. Addictiolla taas vaarana oli välillä se, että takarivi ja eturivi ajautuu soinnillisesti hiukan eri lokeroihin. Muuten Addictio oli ilokseni jälleen kehittynyt sitten viime kuulemani. Silloin valitin aloitussävelten epämääräisyydestä, nyt ne sujuivat lähes kauttaaltaan kuin tanssi.

Addiction erityinen vahvuus on kielellisesti tarkka ote lauluun. Monet kielet sujuvat kuorolta hyvin, sanoista saa selvää, ja kuulijalle jopa erottuu eri kielten sointimaailma, kuoro ei soi aina samanlaisena. Tässä konsertissa erityisesti hengellinen ohjelma tarjosi hyvät mahdollisuudet tämän vahvuuden näyttämiseen, erityisesti saksa ja venäjä todella muuttivat soinnin väripalettia. Murtosoinnulle toivoisin enemmän pureutumista sanoihin – kuoromusiikki on kuitenkin sävellettyä tekstiä, ei pelkkää musiikillista sisältöä. Enkä nyt tarkoita niinkään pikkutarkkaa lausumisen viilaamista vaan enemmän suuria linjoja, kielellistä kerrontaa ja dynamiikan tarjoilemista myös kielellisen sisällön kautta. Välillä kuoro teki hienosti yhteisiä, vahvoja aksentteja, mutta ne jäivät tekstuurissa helposti irrallisiksi. Aksentin syy löytyy musiikkiin (ja monesti tekstiin) kirjoitetuista jännitteistä, jostain syvempää kuin pelkästä nuottiin kirjoitetusta aksenttimerkistä. Jokainen fraasi saisi myös aina olla menossa eteenpäin, musiikillisesti ja kielellisesti, sisällöstä riippuen välillä kepeämmin, välillä intensiivisemmin.

Molempien kuorojen ohjelmat oli taitavasti yhteen solmittu monista pikkukappaleista. Murtosointu lauloi hienosti muun muassa Kuulan Siell’ on kauan jo kukkineet omenapuut, joka istuu kuorolle hyvin. Itselleni uusista kappaleista Teemu Tommolan L’amoureuse ja Säde Bartlingin Keinu olivat molemmat iloisia yllätyksiä. Tommolassa perussointi oli herkullinen, joskin ranskankielisestä tekstistä ei saanut juuri mitään selvää, Bartlingin kappale oli soinnillisesti levollinen, kiinnostavasti keinuen kansallisromantiikan ja populaarimusiikin vivahteiden välillä.

Johtaja Emmi Saulamaan säveltämä Peipponen oli hieno matka kepeämmästä linnunlaulumaisemasta syvempiin vesiin ja takaisin – kappale on sopivasti Addictiolle sävelletty ja tähän soisi muidenkin sekakuorojen tarttuvan. Eva Hol Foosnaesin Immortal Grieg -sovitus oli myös kiehtova ja esitteli erilaista, hiukan räikeämpää sointikäsittelyä, jota kuulisin mielelläni Murtosoinnulta lisää. Räikeyttä ja röyhkeyttä toivoisin lisää myös Jaakko Mäntyjärven mainioon Double, Double

Toil and Trouble -kappaleeseen, joka oli vielä melko seesteinen. Tässä olisi erinomainen työmaa kuorolle hakea lisää rohkeutta niin tekstinkäsittelyyn kuin ilmaisuun. Olisi erittäin kiinnostavaa nähdä, mitä ripaus Philomela-maista hurjaa lavallista heittäytymistä voisi saada tälle porukalle aikaan. Crazyä hurjuutta ja kehollisestikin irrottelevaa otetta välillä kehiin!

Addiction ohjelmisto koostui hengellisestä ja maallisesta kilpailukokonaisuudesta,

selvästikin pyrittiin lyhyessä ajassa näyttämään kuoron osaamista mahdollisimman

monipuolisesti. Muuten tuskin olisi esitetty irrallisia osia eri teoksista. Erityisesti Schnittken Drei geistliche Gesängen keskiosa jätti minut nälkäiseksi kuulemaan koko teoksen. Mendelssohn-Bartholdyn Richte mich, Gott soi heti ensisäveliltään aidosti saksaksi, ja erityisesti mieskuoron mukavan auktoritatiivinen sointi ilahdutti tässä. Uusi tuttavuus itselleni oli Ernani Aguiarin tanssillinen Salmo 150, selvää hittiainesta sekakuorolle. Palestrinan Sicut cervus ilahdutti mieltäni, Addictiolla on hieno lähestymistapa tähän tyyliin, jokainen stemma piirtyy kauniisti ja elävästi fraseeraten.

Maallisessa ohjelmassa erityisesti Yui Katadan Chie no izumi ja Jaakko Mäntyjärven Väinämöinen uneksii lentävästä veneestään olivat hienoja, rauhallisia tulkintoja. Katadan teoksen keskellä oli pieni kehollisen vapauden hetki – oletan, että tämä oli kuoron tarkoitus ja jos näin oli, se saisi olla vielä selkeämmin näkyvissä, nuotit alemmas ja hiukan suurempaa liikerataa. Edward Elgarin Death on the Hills ilahdutti jälleen yhtenäisellä ja vahvalla tekstin tulkinnalla, tämä kuoro osaa laulaa sanan death niin että sanan sisältö välittyy. Uusi miellyttävä tuttavuus oli Panagiotis Theodossioun Bacchai ”Parodos”, jota Anna-Elina Norjanen kuvaili itse osuvasti arkaaiseksi. Sävelkieli oli kiinnostavaa, hiukan jäin kromatiikassa kaipaamaan vielä viiltävämpää otetta. Tämäntyyppisessä musiikissa kaipaisin puolisävelaskeleiden erottamista selkeästi erillisinä väreinä eli hiukan vähemmän nättiä legatolinjaa, enemmän terävää jousella sahaamista (itse ajattelin jouhikon hiukan karheaa sointia esikuvana).

Kaiken kaikkiaan kuorot tarjosivat miellyttävän kokonaisuuden ja oli ilahduttavaa huomata, että molemmilla riittää laulajia näinkin hyvin, Murtosoinnussa 37 ja Addictiossa 30. Addictioon suosi löytävän pari tenoria lisää, ettei yksittäisille laulajille jäisi liian suurta vastuun taakkaa kannettavaksi, muuten stemmabalanssikin oli oikein toimiva. Molempien johtajien rauhallinen ja tarkka ote miellytti, kuorot ovat erittäin hyvissä käsissä.

Tove Djupsjöbacka