Addictio ja terävää sanailoittelua

Kamarikuoro Addictio, johtajanaan Anna-Elina Norjanen, onnistui mielestäni erinomaisesti molemmissa haasteissa. Keskenään hyvinkin erilaiset kappaleet olivat vaihtelevia mutta silti hyvin yhteen sidottu. Ohjelma toi myös hienosti esille kuoron vahvuudet. Olen ennenkin saanut Addiction porukasta terävän, kielellisesti lahjakkaan vaikutelman, ja juuri näitä asioita tuotiin ohjelmassa hyvin esille. Lisäksi kuoro osoitti myös omaavansa vahvaa heittäytymiskykyä ja huumorikin näkyi.

Konsertin nimi Ludus verborum, sanojen leikki, kiteytti hyvin konsertin teeman. Einojuhani Rautavaaran neliosainen Ludus verbalis -sarja puhekuorolle sopi Addictiolle kuin nyrkki silmään. Aina ei tule mieleenkään, kuinka laajan dynaamisen skaalan puhekuoro parhaimmillaan tarjoaa, tässä liikuttiin kuiskauksista huutoon ja mukaan mahtui myös laulavaa sointia esimerkiksi mm-äänteellä liukuen. Saksankielinen teksti oli terävää ja vivahteikasta. Jos johonkin vielä painostaisin, niin vielä aktiivisempaan ääntämykseen, jotta konsonantit irtoaisi sylki roiskuen.

Einojuhani Rautavaaran ikivihreä Lorca-sarja oli illan toinen suurempi kokonaisuus, ja se tuntui tällä hetkellä harvinaisen kompaktilta – tulkinta oli intensiivinen ja tempot reippaat, joten melkein harmittelin, että kokonaisuus oli niin nopeasti ohi. Päätösosassa Malagueña oli hienosti löydetty villejä ja mustia sointeja, kun taas ensimmäiseen osaan Canción de jinete kaipasin hieman enemmän uhkaavuutta ja kuoleman makua. Toinen osa El Grito tarjosi teräviä huutoefektejä, kolmannessa osassa La luna asoma oli parhaimmillaan maagisessa ”isla en el infinito” -kohdassa. Kolmannessa osassa monesti harmittaa, niin nytkin, että sen alku ja loppu helposti kuulostavat siltä, että musiikissa on vaikeita laskuja ja taukoja ja rytmejä (tottahan se on), kun pitäisi pyrkiä tavoittamaan heti maaginen kuunpaisteen tunnelma.

Jaakko Mäntyjärveltä oli mukana jopa kolme pienempää kappaletta, josta Väinämöinen uneksii lentävästä veneestään oli hieno Kalevala-tulkinta. Mäntyjärvi tuntee soittimensa ja luo puitteet hyvälle soinnille. Tekstin ehti hyvin kuulla ja lopun unisono-pätkät olivat tehokkaita. Tällä kertaa jäin erityisesti miettimään teoksen tilallisia vaikutelmia – kuinka etenkin alun kuiskaukset liikkuvat stemmasta toiseen ja luovat samalla vaikutelman siitä, että liikutaan tilassa. Humoristisempaa Mäntyjärveä edusti Announcement III, vastustamaton humoristinen alkufanfaari, ja nykymadrigaali Smoking can kill.

Smoking can kill kuitenkin paljasti joitain kuoron kipupisteitä. Teksti oli kautta linjan esimerkillisen selkeää ja yhtenäistä, musisointi rohkeaa ja raikasta, mutta Addiction suurimmat haasteet löytyvät harmonian puolelta. Smoking can kill kärsi välillä siitä, että harmonia jäi sumeaksi, vaikka kuoro korjasikin jatkuvasti tilannetta hienosti. Illan aikana yhdeksi ongelmakohdaksi osoittautui myös kappaleiden aloittaminen, etenkin basson alut jäivät kautta linjan säveltasoiltaan epäselkeiksi. Asettelu Ritarihuoneella saattoi myös olla tässä aika haasteellinen. Kuoro oli asettunut kahteen pitkään riviin, ja näin ollen stemmakaverit jäivät välillä harmillisen kauaksi toisistaan, eikä lähtökohta ollut välttämättä tällaisissa tilanteissa helpoin.

Jo Smoking can kill -madrigaalissa kuultiin hienoa vanhemman musiikin fraseerausta, mikä jatkui Orlando di Lasson leikkisässä Super flumina Babylonis -kappaleessa. Tässä ihailin Anna-Elina Norjasen hienoa kädenjälkeä. Hän todella puhalsi tämän musiikin eläväksi, vanha musiikki ei ollut turhan kilttiä tai vakavaa vaan täynnä vauhtia ja värejä.

David Langin minimalistinen when we were children erottui tekstillisesti muista kappaleita. Tässä ei pystynyt satsaamaan yhtenäiseen vahvaan tekstiin, kun teksti on pirstaloitunut virraksi fragmentteja, joista ei aina saanut selvää. Puhtaus oli täällä stabiilimpaa kuin monissa muissa kappaleissa. Erityismaininnan ansaitsee tenorisolisti Aleksi Keurulainen, joka sai soolonsa tekstin erinomaisesti esille ja sointi erottui juuri sopivana kirsikkana kuorosoinnin keskeltä.

Yui Katadan teoksessa Chie no izumi (Viisauden lähde) laulettiin Raamatun sanoja Sananlaskujen kirjasta japaniksi. Kauniisti soiva teos oli miellyttävää kuunneltavaa ja kuiskaustehot toivat siihen tervetullutta vaihtelua. Vähän jäin yhden kuuntelukerran perusteella kaipaamaan jotain persoonallista, omaperäistä otetta, joka jäisi teoksesta mieleen. Nyt se lähinnä lipui ohi kauniina kokemuksena.

Thomas Jennefeltin kaksi teosta keksityllä italiaa ja latina muistuttavalla kielellä jättivät tällä kertaa hiukan hämmentyneen jälkimaun. Musiikillisesti lähestyttiin minimalismia, löytyi kivaa rytmistä lennokkuutta ja kiinnostavia tekstuureja. Teokset toivat mieleeni Beat Furrerin Enigmat ja hetkittäin myös Carl Orffin Carmina Buranan. Toinen teoksista esitettiin diskanttistemmojen voimin, hienolla soinnilla – tällaista voisi varmaan kamarikuorossa harrastaa enemmänkin, että välillä esittäisi teoksia myös SA tai TB-kokoonpanolla. Ainakin yleisön näkökulmasta sointi tarjosi kivaa vaihtelua kokonaisuuteen.

Teosten ilmaisu jäi omalta osaltani kuitenkin hiukan kysymysmerkiksi. Siansaksa antaa tavallaan mahdollisuuden assosioida vapaasti ja keksiä omia mielikuvia, mutta haasteena on saada musiikilliseen tulkintaan tarpeeksi värisävyjä ja latausta, kun se ei tässä tapauksessa synny tekstin kautta. Tietämättä miten Addictio on kappaleita treeneissä lähestynyt, ajattelisin itse, että esiintyjiltä tarvittaneen selkeitä ja tarpeeksi konkreettisia mielikuvia siitä, mitä he haluavat tällaisessa kappaleessa välittää (liioitellakin sopii), jotta ilmaisu kantaa perille asti. Minulle kuulijana se antaa silti täyden vapauden luoda omat mielikuvani. Nyt vaikutelmaksi jäi taitava esitys, mutta hiukan ujo ja samankaltainen väriskaala.

Illan päätti Folke Raben sanaton iloittelu Rondes, jossa kuoro pisti tuulemaan näyttämöllisesti, esittäen teoksen ulkoa ja suvereenisti koreografioituna. Tässä heittäytymistä todellakin riitti! Samaan aikaan konsertin kaari myös sulkeutui loogisesti, koska alussa oli pientä vihjettä näyttämöllisyyden suuntaan. Alun näyttämölliset elementit tuntuivat itselleni vielä hiukan varovaisilta, pitänee liioitella vielä rohkeammin, jotta yleisö ymmärtää heti, että näyttämöllisyys on tietoinen osa esitystä.

Kamarikuoro Addiction sointi oli lämmin ja lempeä. Kokonaisuudessa matalammat stemmat hiukan dominoivat määrällisesti, mutta tarjoilivat kauniisti muhkeita sointeja, tenorien ja sopraanojen tasapainoillessa kevyesti päällimmäisinä. Anna-Elina Norjanen johti ilahduttavan dynaamisesti ja innostavalla fyysisellä ilmaisulla. Hän itse asiassa tarjosi juuri sitä, mitä viime viikon arvostelussani peräänkuulutin eli uskallusta irrottautua johtamiskaavoista. Kaavaa tarjoiltiin toki silloin kun se oli tarpeellista, mutta monesti Norjanen muovasi taitavasti musiikkia myös muilla liikkeellisillä työkaluilla.