Kuvat: J.J. Koski
Kuvat: J.J. Koski
Mats Liljeroos
Nov 8, 2025
Kuvat: J.J. Koski
EMO Ensemble on 25-vuotisjuhlansa kunniaksi koonnut kaksi juhlaohjelmaa. Toinen keskittyy hengelliseen musiikkiin, ja nyt kuultu ohjelma (nimeltään ”Elollisena”) painottui nykymusiikkiin.
Oli korville suuri ilo saada vaihteeksi todistaa idiomaattisesti sävellettyä, hyvin soivaa ja enimmäkseen innovatiivista uutta kuoromusiikkia esimerkillisen laajalla tyylikirjolla. Konsertti koostui suurelta osin kuoron kantaesittämistä teoksista, ja kuten nimi antaa ymmärtää, ohjelman pääosan läpi kulki ekohumanistinen tekstillinen punainen lanka.
Anders Hillborg (s. 1954) osoitti teoksessaan The Breathing of the World (2019) jälleen erehtymättömän kykynsä houkutella näennäisen yksinkertaisin keinoin esiin rikas sointimaailma – ja hänelle suotakoon anteeksi, että hän on huomattavasti terävämpi säveltäjä kuin runoilija. Kuoro näytti viihtyvän hillborgilaisessa äänimaisemassa, ja sointikuvaa rikastivat kauniin tunnelmallisesti sopraanosaksofoni (Ilmari Rönkä) ja sello (Tatu Ahola).
Illan ainoa kantaesitys, kreikkalaisen George Dousisin (s. 1975) The Tyger William Blaken moniulotteiseen tekstiin, oli ehkä konsertin vähiten mieleenpainuva teos hieman konventionaalisen ja maltillisen modernin ilmaisunsa vuoksi, mutta tarjosi silti useita suggestiivisia sointukulkuja.
Norjalaisen Eira Sjaastad Husen (s. 1990) superekspressiivinen Witness (2024)
tarjosi taas tarpeellisen kontrastin raikkailla, korvia puhdistavilla modernistisilla efekteillään, joissa Hasslerin virsi toimi taitavasti integroituna vieraannuttavana tehokeinona. Tässä teoksessa kuoro pääsi todella revittelemään äänellisesti ja ilmaisullisesti, ja vaikutti nauttivan haasteesta suuresti.
Taianomaisia sointimassoja
Se, etteivät välttämättä tunnetuimmat nimet kirjoita parasta kuoromusiikkia, muistutettiin meille jälleen kerran mitä suurimmalla selkeydellä Otto Nuoranteen (s. 1991) ja Tommi Paavilaisen (s. 1997) teoksissa Lovessa ja Vedet. Ne sävellettiin vuonna 2024 EMO Ensemblen ja Sibelius-Akatemian sävellysluokan yhteistyön tuloksena, ja niiden tekstit olivat enemmän tai vähemmän kokeellisia, kirjoittajina runoilijaparit Heta Kaisto & Krista Lehtonen sekä Maria Hakkarainen & Hanna Päivärinta.
Nuoranteen teos oli tavallaan näistä kahdesta konventionaalisempi – Rautavaaran harmoniset keinot tulivat ajoittain mieleen – mutta tekstin taju oli korkeatasoista, ja syntyi tunne, että Nuoranteella oli sanottavaa ja kyky ilmaista se mielekkäällä tavalla.
Paavilaisen teos oli kuitenkin konsertin suurin anti, ja jo ensimmäisistä, taianomaisesti hohtavista soinnuista lähtien tiesin olevani turvallisessa seurassa. Turvallisessa ei siinä mielessä, että kaikki olisi ollut helppoa, vaan stimuloivassa, jossa kaikki tuntui oikealta ja toimi kuten pitääkin. Herkästi väreilevät sointimassat muuntuivat suoraviivaiseksi melodiseksi sävyksi ennen oivaltavaa loppukäännettä, ja varmuus siitä, että Paavilainen tietää tarkalleen mitä tekee, vahvistui vähitellen dramaturgisesti hyvin ajoitetun matkan aikana.
Nuorekkaan raikkaita ääniä
Vedenalainen teema sai viimeisen, kiitollisesti kontrastisen jatkumon jazzpianisti Joonas Haaviston (s. 1982) teoksessa Pinnan alta (2024/25), jonka teksti oli hänen omaansa. Siinä kuoro sai seurakseen Haaviston harmonisesti kehittyneen, improvisatorisen pianosatsin sekä Mika Kallion sofistikoituneen lyömäsoitinten käytön. Monin tavoin onnistunut kokeilu niin sanotun taidemusiikin ja jazzin rajamailla, vaikka paikoin syntyi vaikutelma, että kuoroa olisi voinut hyödyntää monipuolisemminkin.
Ja kaiken keskiössä Toru Takemitsun (1930–96) klassinen 60-luvun teos Wind Horse, jossa tarttuvat melodiat, jazzvaikutteiset harmoniat ja kärkevämmin muotoillut modernistiset keinot yhdistyivät näennäisen saumattomasti viisiosaiseksi kokonaisuudeksi. Tämä olisi luonnollisesti pitänyt esittää yhtenä kokonaisuutena eikä, kuten nyt, toisen konserttipuoliskon aloituksena viimeinen osa.
Pasi Hyökki ja hänen joustava ensemblensä vaikuttavat kuullun perusteella tehneen yhtä perusteellista ja työlästä kuin – saa olettaa – myös nautinnollista harjoitustyötä. Nuorekkaat äänet soivat raikkaasti, puhtaus oli lähes esimerkillistä, rytminen tarkkuus kauttaaltaan kiitettävää, ja kaiken perusteella vaikuttaa siltä, että stemmojen ja ilmaisukeinojen välillä on saavutettu optimaalinen tasapaino.
