Kuvat: J.J. Koski
Kuvat: J.J. Koski
Mats Liljeroos
Sep 20, 2025
Kuvat: J.J. Koski
Vuonna 1914 Ylioppilaskunnan Laulajien seniorikuoroksi perustetulla Laulu-Miehillä, on kiistatta tietynlaista patinaa – niin historiallisessa mielessä kuin tämän päivän laulajakapasiteetinkin osalta. Tämän tosiasian kokenut kuorokonkari, entinen YL:n johtaja Matti Hyökki on kuitenkin onnistunut kääntämään positiiviseksi voimavaraksi.
Laulajien keski-ikä on odotetusti melko korkea, muttei kuitenkaan liian korkea. Kuoro on löytänyt soinnilleen tasapainon, joka tuntuu toimivan erinomaisesti – kukaan ei peesaa oman ääniryhmänsä sisällä. Ykköstenorit soivat ajoittain hieman nasaalisti, mutta se on yleinen ongelma. Kokonaissointi oli vakaata, usein täyteläistä ja tarvittaessa voimakasta, kuitenkaan menemättä huutamisen puolelle.
Noin neljänkymmenen hengen kuoron volyymiresurssit olivat vaikuttavat niissä kohdissa, joissa ääntä tuotettiin kunnolla, mutta vielä tärkeämmät pianissimotkin kantoivat ongelmitta Paavalinkirkon akustisesti sekä anteliaaseen että vaativaan tilaan.
Vaativuus näkyy siinä, että etenkin korkeita säveliä vahvistavat holvit edellyttävät optimaalista puhtautta ja tarkkuutta, jotta sointi e
i puuroutuisi. Ajoittain tähän oli hieman taipumusta, mutta se korjaantui yleensä nopeasti, ja kokonaisuutena kuoro teki ohjelmistolleen kunniaa.
Innovatiivinen Amen-sävellys
Esteettisesti monipuolinen, mutta tunnelmallinen sakraali ohjelmakokonaisuus Soi Taivaat!, on ollut kuoron ohjelmistossa jo pari vuotta. Ohjelmisto oli haastava etenkin siksi, että se ulottui tyylillisesti renessanssipolyfoniasta (Tomás Luis de Victoria – O vos omnes) aina uuteen musiikkiin, kuten Mikko Heiniön Amen. Tyylilajit vaihtelivat ruotsalaisten klassikoiden kuten Vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta ja Vanha holvikirkko kautta introvertin meditatiivisiin tunnelmiin Arvo Pärtin nykyklassikossa De Profundis.
Näiden ääripäiden väliltä löytyi tuttuja romanttisia numeroita, kuten Franz Schubertin Gott ist mein Hirt ja Pyhiinvaeltajien kuoro (Pilgerchor) Richard Wagnerin oopperasta Tannhäuser. Näissä teoksissa kuoron keskeiset sointiominaisuudet pääsivät ehkä parhaiten esiin. Konsertissa kuultiin myös kotimaisia helmiä kuten Jean Sibeliuksen Soi kunniaksi Luojan – jonka fraseeraus sai tarpeettoman kulmikkaan ilmeen – sekä Taneli Kuusiston Suomalainen rukous.
Victorian Valitusvirsi oli romantisoitu lähes tunnistamattomaksi. Se ei tarkoita, etteikö se olisi miellyttänyt korvaa, mutta olin silti eniten vaikuttunut Heiniön teoksen toteutuksesta. Vuoden 2016 tilausteos, jossa Heiniö innovatiivisesti ja teknisesti sopivan haastavasti tavoittaa ainoan sanan ilmaisulliset mahdollisuudet, sai nyt herkästi eläytyvän ja emotionaalisesti mielyttävän tulkinnan.
Häiritsevä taustaääni
Urut olivat konsertissa keskeisessä roolissa sekä säestäjänä että soolosoittimena, ja Ilpo Laspas oli molemmissa tapauksissa juuri oikea mies koskettimien ääreen. Esimerkiksi Johann Sebastian Bachin Jesus Bleibet meine Freude (Kristus, valo valkeuden) kantaatista BWV 147 ja Pièce d'Orgue (Fantasia) BWV 572:ssa, hän sai Kangasalan uruista irti maksimaaliset tehot.
Paavalinkirkossa on Helsingin ylivoimaisesti paras kuoroakustiikka, ja onkin fiksua, että Kuoromusiikin kausikonsertteja järjestetään täällä aiemmin käytetyn Temppeliaukion kirkon ja Kallionkirkon sijaan. Tällä kertaa urkujen tekninen vika aiheutti kuitenkin häiritsevän, surisevan taustaäänen, ja ehkä olisi ollut hyvä idea käyttää kuoriurkuja säestystehtävissä.