Kuvat: J.J. Koski
Kuvat: J.J. Koski
Mats Liljeroos
Mar 21, 2026
KUVAT:
Essi Vakkila
Kuorokonsertit voivat toteutua monella tavalla. Kuoro voi seistä kiltisti rivissä salin edessä ja esittää ohjelmistonsa ilman sen suurempia krumeluureja. Jos konsertti järjestetään kirkossa, se voi laulaa lehterillä – tai sitten se voi ottaa koko tilan haltuunsa, ainakin osan konserttia.
Valinta riippuu tietenkin ohjelmistosta ja kunnianhimosta. Kun Candominon tyttökuoro CandoMini (10–17‑vuotiaita) asettui laajaan puolikaareen alttarilta sivukäytäville, ja Olli Kortekankaan Musiikkia riemuvuoden messusta Meditaatio-osan ensimmäiset herkät sävelet kohosivat Paavalinkirkon holveihin, tuntui se kiistatta ainoalta järkevältä ratkaisulta.
Sen jälkeen kauniisti soineet tytöt kokoontuivat tiiviimmin kuorin eteen ja jatkoivat Liina Viljamaan joustavassa johdossa muun muassa muutamilla spirituaalisävelmillä sekä Susanna Lindmarkin kansainvälisellä menestyskappaleella Song of Hope, joka svengasi mukavasti ja tarvittavalla tunneintensiteetillä.
Sointiin paneutuvaa huolellisuutta
Ohjelmistollisesti hyvin valittu ja sopivasti tunnelmaa luonut avaus tasoitti tietä arvostetulle Spira Ensemblelle, joka tyylikkäästi rakennetussa sakraalisessa osuudessaan laajensi konserttikokemuksen tunneilmaisua tarpeellisella tavalla.
Spira, jonka Kari Turunen perusti vuonna 2013 ja jota ennen nykyistä johtajaansa Esko Kalliota johti George Parris, edustaa suomalaisen amatöörikamarikuorokentän kärkeä, eikä tekninen taso muodosta esteitä ohjelmistovalinnoille.
Niinpä Sven-Erik Bäckin harmonisesti vaativa motetti Natten är framskriden, Arvo Pärtin Nunc dimittis sekä Felix Mendelssohnin hieno psalmitoteutus Richte mich, Gott (Ps. 43) soivat kaikella mahdollisella sointi- ja stemmanmuodostuksellisella huolellisesti. Kallio antoi myös äänten puhjeta esiin muutamissa komeissa forte-kohdissa.
Rennosti ja täsmällisesti
Neljänkymmenen laulajan espoolaiskuoro Candomino omaa miellyttävän sointi ilmeen. Sitä yhdistää Spiraan myös se, että Esko Kallio johtaa molempia – ja sama tarkoituksenmukainen stemmojen tasapaino ja tonaalinen tarkkuus olivat läsnä myös Candominon osuudessa.
Olen aina arvostanut Kallion yhtä aikaa rentoa ja täsmällistä musisointitapaa, ja sveitsiläisen säveltäjän Frank Martinin harvoin kuultu, väkevä Messe pour double choeur (1926) tarjosi runsaasti tilaisuuksia niin lempeän korvia hiveleviin kuin vaikuttavan vaativiin jaksoihin. Ehkä sekä Spiran että Candominon esityksissä olisi hetkittäin voinut toivoa vielä yhtä tunnepykälää lisää, mutta se on kokonaisuuden kannalta pieni huomio.
Vaikka Spiran laulajat ovat jo hieman varttuneemmassa iässä kuin Candominon laulajat – joiden vaikutelma oli lähempänä vastikään opiskelijakuorosta ponnistaneita – ja vaikka tämä jossain määrin heijastui sointiin, muodostui finaalista silti, tai juuri siksi, koko konsertin kohokohta.
Kun CandoMini asettui lehterille ja Spira sekä Candomino muodostivat yleisöä kehystävän ympyrän, sai Sven‑Erik Bäckin herkkävireinen, reilun minuutin mittainen Våren lähes maagisesti väreilevän hohteen. Kaikin puolin täydellinen päätös.
