Kuvat: J.J. Koski
Kuvat: J.J. Koski
Mats Liljeroos
Sep 14, 2025
Kuvat: J.J. Koski
Syksy on saapunut ja sen myötä myös Kuoromusiikin Kausikonsertit, joka avasi kauden vahvasti ajatuksia herättävällä ja mieleenpainuvalla konsertilla nimeltä Kuuntele! Siinä kysyttiin, miltä tämän päivän visuaalisesti kyllästetty maailma näyttäisi, jos kuuntelisimme enemmän, tuottaisimme vähemmän melua ja reagoisimme paremmin toisiimme, ympäristöömme ja Äiti Maahan.
Esimerkillisen kunnianhimoinen Kamarikuoro Värinä esitti torstaina Ritarihuoneella kauniin kirjavan ohjelman, jossa yleisöllä oli mahdollisuus kuunnella maan ääntä, aaltojen kuohumista, tuulen ulvontaa, ukkosen jyrinää, sateen ropinaa kallioita vasten, mutta myös rukouksia ja virsiä, kirkonkelloja ja tanssiaskelohjeita. Kysyttiin myös, tuottavatko revontulet ääntä ja miltä lohdun käsite voisi kuulostaa.
Kaikki tämä ohjelmallisen lähestymistavan puitteissa, joka yhdisti Orlando di Lasson renessanssipolyfonian (Audi tellus, prima pars) ja Henry Purcellin barokkivastineen (Hear my Prayer, O Lord) aivan uusimpaan musiikkiin esimerkiksi suomalaisilta ja balttisäveltäjiltä. Kokonaisuus osoittautui yllättävän hyvin toimivaksi ja tarjosi myös useita erilaisia hedelmällisiä porttikäytäviä konsertin teemaan.
Vahva tunnelmallinen läsnäolo
Konsertin lähtökohdaksi oli hyvin tarkoituksenmukaisesti valittu ruotsalaisen kirkkomuusikon, säveltäjän ja kuoronjohtajan Agneta Sköldin (s. 1947) Lyssna till jorden Amerikan alkuperäiskansojen tekstiin. Sköldin kauniisti soiva sävelkieli sai sopivasti helähtäviä jatkeita Pärt Uusbergin (s. 1986) kaikessa yksinkertaisuudessaan koskettavassa Muusikassa ja Jaakko Mäntyjärven (s. 1963) taitavasti arkaisoivassa Psalm 150 in Grandsire Triplesissä.
Hyödyllisiä kontrasteja loivat Caroline Shawn (s. 1982) juhlavasti svengaava Allemande (sarjasta Partita for 8 Voices), Evija Skuķen (s. 1992) superekspressiivinen laulu Vēja vokalīze, jossa tuulen äänirekisteri oli piirretty ovelan onomatopoeesisesti, ja latvialaisen maannaisen Laura Jekabsonen (s. 1985) Father Thunder, jossa hän maustaa Veljo Tormisista innoittunutta kansanomaista ilmaisua tehokkailla lyömäsoitinefekteillä.
Matthew Whittall (s. 1975), Kanadan lahja suomalaiselle musiikille, tuntee kuorosoittimen kuin omat taskunsa, ja onnistuu myös Octavio Pazin tekstiin sävelletyssä As One Listens to the Rainissä yksinkertaisilla, toisinaan toistavilla, mutta ei koskaan yksinkertaisilla ennalta-arvattavilla keinoilla luomaan vahvasti käsinkosketeltavan tunnelmallisen läsnäolon.
Sama koski Säde Bartlingin (s. 1965) pirteää populaarimusiikkivaikutteista Minä yksin ja meri Aapo Tervon tekstiin. Ja jos joku ihmetteli, pitävätkö revontulet oikeasti ääntä, on vastaus valitettavasti ei, vaikka Ēriks Ešenvaldin (s. 1977) Rivers of Light korvia hyväilevällä soundillaan koettaa parhaansa mukaan vakuuttaa päinvastaisesta.
Terve ikärakenne
Konsertin juju oli kuitenkin Pasi Lyytikäisen (s. 1975) kolmiosainen Tässä on lohtu runoilijan ja Värinä-alton Henriikka Tavin monitahoiseen tekstiin. Rehellisesti sanottuna olisin odottanut paljon edistyneempää tekstuuria, mutta Lyytikäinen on päättänyt integroida tekstin herkästi kuorosatsiin, joka tuntui helppokuuloiselta tuntumatta silti banaalilta. Teos, joka nyt sai toisen esityksensä – konsertti oli uusinta 4. kesäkuulta tältä vuodelta – vaatii välitöntä uudelleenkuuntelua, mikä on aina hyvä merkki.
Onnistuiko 32-päinen kuoro tekemään oikeutta luontoon liittyville ja muille äänimaisemille? Vastaus tähän on selkeästi myönteinen. Värinässä on terve ikärakenne, ja vaikka sillä on tavanomainen ongelma liian vähäisistä miesäänistä – kuoro rekrytoi ohjelmalehdessä lisää tenoreita –, työskentelivät paikalla olleet kolmetoista herrasmiestä kunniakkaasti.
Tämä pätee muuten koko yhtyeeseen, joka säilyttää kaiken kaikkiaan raikkaan perussoinnin ja kamarikuoron mittapuulla tarvittaessa esittää lähes hiuksia nostattavaa fortissimoa.
Noora Hirnin johtaminen on plastisesti vetoavaa, musiikillisesti tarkoituksenmukaista ja tulkinnallisesti riittävää. Vaikka tekninen toteutus itsessään vielä jätti toivomisen varaa intonaatiossa ja absoluuttisessa puhtaudessa, tuntui suurin osa sointi- ja ilmaisupalapelin palasista löytäneen optimaalisen paikkansa.
Näin ei kuitenkaan käynyt Antti Pohjolan elektronisten äänimaisemien kohdalla, jotka lomittuivat yksittäisten numeroiden väliin ja tuntuivat riittämättömästi integroiduilta ja ylipäätään kontekstissa tarpeettomilta. Miinuspuolena olivat myös käsiohjelman puuttuvat sävellysvuodet, ja tietysti olisi ollut mukavaa, jos olisi lisätty vielä lyhyt encore, jonka olisi säveltänyt päivän 90-vuotissankari Arvo Pärt.