Kuvat: J.J. Koski
Kuvat: J.J. Koski
Mats Liljeroos
Feb 28, 2026
KUVAT:
Essi Vakkila
Sota ja rauha, vapaus ja sorto, oikeus ja vääryys, tasa-arvo ja eriarvoisuus, valta ja sen mahdollinen väärinkäyttö sekä tietenkin kaiken kattavan rakkauden arvoitukselliset mysteerit. Siinä muutamia esimerkkejä kuoron vastuualueista oopperan maailmassa.
Oopperassa kuoro edustaa yleensä kansaa. Kreikkalaisesta draamasta juontuva, nimettömänä kommentoiva joukko – toisinaan ennakkoluuloisen tuomitseva, toisinaan oivaltavan ymmärtäväinen ja anteeksiantava, useimmiten tapahtumien keskipisteessä.
Parhaat oopperalibretistit ovat yleensä antaneet kuorolle keskeisen roolin niin draaman kuin juonenkin kannalta – ja parhaat oopperasäveltäjät ovat puolestaan uhranneet paljon parasta musiikkiaan joskus ulospäin loistokkaille, joskus henkeäsalpaavan koskettaville, mutta aina tehokkaille ja näyttämövoimaisille kuoronumeroille.
Juhlavia loppukuoroja
Kuoronumeroista koostuva konsertti saa jokaisen kuoro- ja oopperaystävän veden nousemaan kielelle, ja vaikka Helsingin filharmonisen kuoron konsertti muodostuikin pitkälti hittikavalkadiksi, siinä kulki myös jonkinlainen temaattinen punainen lanka sekä pari ohjelmallista helmeä, jotka saivat erityisesti höristämään korvia.
Richard Wagnerin Einzug der Gäste (Tannhäuser) oli varsin luonteva avausnumero, ja Carl Orffin näyttämökantaatin Carmina Buranan tunnettu O Fortuna kuuluu niihin kuoroteoksiin, jotka tunnistaa klassiseen musiikkiin perehtymätönkin kuulija. Sama pätee tietenkin myös Giuseppe Verdin Nabuccosta peräisin olevaan heprealaisten orjien kuoroon (Va, pensiero), kun taas Patria oppressa Macbethista on vähemmän tunnettu helmi.
Todelliset helmet olivat kuitenkin Aulis Sallisen Punaisesta viivasta poimittu vaikuttava kuorokohtaus Onko Suomessa kevät? sekä Fredrik Paciuksen ja Zacharias Topeliuksen Kaarle-kuninkaan metsästyksen juhlava loppukuoro, joka toimi erinomaisena päätöksenä konsertin ensimmäiselle puoliskolle.
Konsertin toinen puolisko oli omistettu rakkaudelle kaikissa sen rakentavissa ja tuhoavissa muodoissa. Oli selvästi oivaltavaa kehystää osio W. A. Mozartin Taikahuilun pappien kuorolla ja loppukuorolla sekä sijoittaa niiden väliin aarioita ja Giacomo Puccinin Madama Butterflyn niin sanottu hyminäkuoro. Ja tietenkään ei ole ole rakkautta ilman Wagnerin Lohengrinista tuttua Treulich geführt -hääkuoroa.
Hienovireistä ja sointirikasta
Tuskinpa löytyy toista vakituisesti toimivaa suomalaiskuoroa – Kansallisoopperan kuoroa lukuun ottamatta – joka pystyisi tällaiseen repertuaariin paremmin kuin Helsingin filharmoninen kuoro. Kuoro on alkujaan Savonlinnan Oopperajuhlakuoron peruja, ja 77 laulajansa sekä esimerkillisen laajan ikäjakaumansa ansiosta se kykenee tuottamaan sekä karmivan, muttei koskaan kirkuvan fortissimon että hienovaraisen, mutta silti sointuvan pianissimon.
Tommi Niskala peri vuonna 2024 hyvin hiotun kokonaisuuden Jonas Rannilalta, ja kaiken perusteella Niskala on ainakin toistaiseksi vaalinut perintöään optimaalisesti. Huomionarvoista on myös, että kolme kuorolaista astui esiin ja esitti vaativia aarioita täysin ammattimaisella otteella.
Maisa Nuorkivi tulkitsi maulla ja tyylillä Mimin aarian Puccinin La Bohèmen ensimmäisestä näytöksestä, kun taas Juuso Koski osoittautui selkeäsoundiseksi tenoriksi rennoin elein ja ilmein, sekä erinomaiseksi Mozart-laulajaksi (Dentro il mio petto io sento, La finta giardiniera) että luontaiseksi opera buffa -näyttelijäksi. Kaikkein vaikuttavin oli kuitenkin Aita Kaaverin verevä tulkinta Puccinin Toscan haastavasta Vissi d’Artesta. Olen kuullut heikompia versioita vakiintuneilta sopraanoilta isoissa taloissa.
Olen periaatteellisesti hieman allerginen sille, että oopperaa tehdään pienennetyin sovituksin, etenkin pianon säestyksellä. Mutta kun pianon ääressä istuu Jukka Nykänen, syntyy nopeasti illuusio siitä, että jossain on piilossa istuu sittenkin kokonainen orkesteri. Hänen kykynsä eläytyä draamaan ja korostaa vaihtelevia tunnetiloja oli yksinkertaisesti hämmästyttävää.
